Kesän eka treeni

Otsikko saattaa kuulostaa yllättävältä, kun kyseessä on urheiluun keskittyvä blogi ja nyt ollaan melkein jo syksyssä, mutta se on silti täyttä totta. Olen viimeksi harrastanut jotain muuta kuin hyötyliikuntaa toukokuussa vähän sen jälkeen, kun polvi alkoi oikutella. Todettuani, että polvi ei paranekaan hetkessä, intoni lihaskuntotreeniäkin kohtaan valui pohjamutiin ja vähitellen jäi kokonaan pois. Saattaa olla, että vielä kesäkuun puolella tein lyhyitä treenejä Facebookin haasteeseen liittyen, mutta loppuun asti en niitä seurannut.

En tietenkään väitä, että olisin ollut liikkumatta yli kaksi kuukautta eikä kukaan toivottavasti sellaista epäilekään. Olen keksinyt itselleni syitä liikkua. Kerran esimerkiksi eksyin melkein tahallani kotimatkalla, että sain hyvällä omallatunnolla kävellä reilusti toistakymmentä kilometria kiinnostavia hiekkapolkuja. Takaraivossani kun on koko kesän jyskyttänyt tieto siitä, että pitäisi kävellä vain välttämätön ja antaa polvelle mahdollisuus parantua. 

Saattaa olla, että ihmeparantuminen oli syy treeni-intooni. Kävi nimittäin niin, että olin monta päivää kotona äidin luona hyvin vaivainen. Tavallisesti polvi kipeytyi vain kun olin enemmän liikkeellä eli esimerkiksi kaupungilla, mutta yhtäkkiä polvi alkoi särkeä joka ikisellä askeleella. Oli jotenkin kammottavaa, kun piti alkaa miettiä, mitkä askeleet on oikeasti välttämätöntä ottaa ja mitkä voin jättää ottamatta. Käskytin muita, jos halusin saada lehden kolmen metrin päästä, sillä vaikka kipu olikin hyvin siedettävä, tietoisuus siitä sai minut raivon partaalle. Olisin halunnut lähteä omaan kotiin, mutta mietin, onko parin kilometrin matka linja-autoasemalta liikaa kipeälle polvelleni. Tylsyys oli kuitenkin niin ylitsevuotavaa, että päätin lähteä kaikesta huolimatta.

Yllätyksekseni kipu jäi vanhempien luokse. Olen nimittäin ollut kotona jo viisi päivää ja kävellyt enemmän kuin pitkään aikaan. Olen jopa juossut, koska minun piti kiirehtiä bussiin. Eikä kyse ollut mistään sadasta metristä, vaan juoksin varmaan puoli kilometriä, mikä on pisin matka sen jälkeen kun viimeksi kävin oikealla lenkillä. 

Olen yrittänyt pohtia syitä tähän ihmeparantumiseen. Ensimmäinen ja loogisin olisi kengät. Käytin kotikotona vanhoja lenkkareita, mutta matkalla ja kotona olen käyttänyt vain paljasjalkakenkiä. Toinen ja myös hyvin mahdollinen olisi se, että polvi olisi parantunut joka tapauksessa, mutta maisemanvaihdos nyt vain sattui samaan hetkeen. Kolmas ja ehkä kaukaa haettu on kodin rakenne. Kotikotona käytössäni on monta huonetta kahdessa kerroksessa. Siellä joudun kävelemään koko ajan vain päästäkseni vessaan tai olohuoneeseen ja kiipeän rappusia kymmeniä kertoja päivässä. Tässä kodissa minulla on kaksi huonetta ja kaikki käden ulottuvilla. Polvi saa väkisinkin enemmän lepoa.

En minä oikeasti kauheasti välitä siitä, mikä on ihmeparantumisen syynä, vaan toivon vain, että vaikutus on pysyvä. Tänään aion ottaa ihan rennosti eilispäivän tappokauppareissun vastapainoksi ja vasta huomenna aion laittaa polveni koetukselle ja lähteä kävellen erikoiskauppaan kolmen kilometrin päähän. 

Kuitenkin ajatukseni taisi nyt vähän katketa. Tarkoitus oli kertoa, miksi ajoitin treenini edellispäivään, enkä esimerkiksi syyskuun yhdeksänteen, jolloin minun syksyni on virallisesti jo alkanut. Ihmeparantumisen lisäksi on nimittäin toinenkin syy: ryhdistäytyminen. Olen syönyt viime viikot ihan ala-arvoista ruokaa ja on paljon helpompi ryhdistäytyä, kun se koskee elämän kaikkia osa-alueita. Nyt ryhdistäytyminen on jopa mahdollista, koska olen palannut kotiin pysyvästi ja tästedes vierailut kotikotona ovat viikonloppuvierailuja eivätkä epämääräisiä viikoiksi venyviä nurkissanotkumisia. Minä nimittäin pystyn kyllä syömään ja elämään terveellisesti myös äidin luona, mutta se on mahdotonta, jos aikaa ja vaihtoehtoja on liikaa. On helpompaa, kun on lyhyt viikonloppu ja paljon tervehdittäviä ihmisiä, koska silloin on helppo suunnitella aikataulu ja mahduttaa johonkin väliin tunti pari kuntosalilla. Jos on viikkokaupalla aikaa tehdä muutama asia, päivät helposti vain kuluvat kuin itsestään. Minun pitää oikeasti miettiä, että voin kertoa, mitä olen tehnyt viimeiset kaksi viikkoa. Ainakin sen tiedän, että olen jumiutunut kahvipöytiin tuntikausiksi vain juttelemaan ja vaihtamaan kuulumisia. En pidä sitä mitenkään pahana, mutta ei sellaisessa huolettomassa ajattomuudessa vain löydy aikaa ryhdistäytymiselle.

Niinpä kahvakuulatreenini oli siis alkusysäys arkeen palaamiselle. Ja hyvä sysäys olikin, vaikka kärsin lihaskivuista varmaan vielä ylihuomennakin. Tein täysin saman treenin, jota olen tehnyt joskus keväällä ja vaikkeivät lihakseni olisikaan tässä ajassa ehtineet mihinkään surkastua, välissä olleen tauon huomaa kyllä erittäin selvästi. 

Toinen ryhtiliike oli kaupassa käyminen. Sain jopa suostuteltua miehen mukaani, joten lähdimme suurempaan kauppaan kolmen kilometrin päähän. Ajatus oli hyvä, mutta toteutus vähän huonompi. Innostuin liikaa siitä, että meitä on kaksi kantajaa ja keräsin tavaroita paljon enemmän kuin kykenimme kantamaan. Puoli kilometriä ennen kotia halusin vain istua maahan lepäämään ja odottaa, että tykyttävä kipu olkapäissäni hellittää, mutta kantamusten vaihdos antoi minulle viime metreihin tarvittavan kevennyksen ja selvisin kotiin asti. Taisin kuitenkin innostuksellani varmistaa, että saan jatkossa käydä kaupassa yksinään. Mies ei ihan osannut ottaa kotimatkaa treenin kannalta. Mutta eipä se minua haittaa. Kotiin päästyä oli mahtavaa purkaa kassit kappiin ja nauttia täydestä jääkaapista ja maailman parhaalta maistuvasta päivällisestä.

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Nyt kun alkuun pääsin, en voi enää kuvitellakaan pysäyttäväni urheilua tähän, vaan aion jatkaa lihaskuntotreeniä kaksi kertaa viikossa ja lisätä sekaan lenkkeilyä mikäli polvi antaa myöten. Ehkä jouluun mennessä olen jo takaisin urheilurutiineissani enkä muistakaan levossa kulunutta kesää.