Omena

Palasin juuri puolentoista tunnin metsälenkiltä. Se on ehkä tyypillisin lenkkini, ellei parinkymmenen minuutin koirankusetuslenkkejä lasketa, mutta nyt se oli kovin poikkeuksellinen.

Kävelin lenkin yhden omenan voimalla. En tarkoita sitä, etten olisi ehtinyt syödä aamulla muuta, vaan sitä, että vatsaani ei ole yli kahdeksaan vuorokauteen mennyt mitään muuta kiinteää ruokaa kuin tuo yksi omena. Kyse ei ole siitä, että olisin sairastunut syömishäiriöön, vaan siitä, että olin paastolla. Yhdeksän päivää sitten söin viimeisen ehtoolliseni kohtalokkaasti torstaina ja tänään nousin omenan voimalla vähäenergisyyden aiheuttamasta lamaannustilasta takaisin rappusia kolme kerrallaan hyppiväksi urheilulliseksi nuoreksi.

Vaikka en aio alkaa kirjoittaa ravinnosta ja syömisestä saati jakaa minkäänlaisia paasto-ohjeita, haluan hehkuttaa tätä päivää ja sitä omenaa. 

Ensinnäkin se maistui pahalta. Se oli ihan tavallinen omena, joita normaalisti voisin ahmia monta päivässä ja joiden loppuminen kaapista aiheuttaa minussa suurta tuskaa, mutta tänään se maistui mitättömältä. 

Toiseksi syöminen oli vaivalloista. Kyllästyin pureskelemiseen ensimmäisen palan jälkeen. Miten monta minuuttia ihminen joutuukaan päivän aikana käyttämään pureskelemiseen. Ei se ole hohdokasta. En saa siitä mitään järjettömiä mielihyvän purkauksia tai auvoa silmäkulmiini. Pureskeleminen on vain yksinkertaisesti tylsää. 

Kolmanneksi sen omenan syöminen oli paras asia päivässäni ja viikossani ja ehkä koko kuukaudessa. Olin nimittäin vielä aamulla täysin voimaton. Käytin koiran vain nopeasti tarpeillaan ja kiiruhdin kotiin syömään. Rappusissa voimani olivat täysin lopussa. Koko paaston ajan kolmanteen kerrokseen kiipeäminen oli ongelmallista ja sama jatkui yhä edelleen. Kotiovella pohkeeni tärisivät ja halusin vain nopeasti pöydän ääreen juomaan mehua ja syömään sitä pahaa omenaa. Kun neljää tuntia, kuutta kilometriä ja yhtä kuralla kuorrutettua koiraa myöhemmin kiipesin raput seuraavan kerran, jaksoin hyppiä kuin täydellisissä ruumiin voimissaan oleva pikkulapsi. Suorastaan juoksin portaat ylös, koska olin niin huumaantunut siitä, että pystyin siihen. 

Sitten join ison lasin vettä ja istahdin tähän. Tietokoneen ja sohvan väliin. Juuri nyt minusta tuntuu, etten halua kirjoittaa enempää, mutta päästessäni parin päivän päästä taas lihaskuntotreeniin kiinni, kirjoitan varmasti siitäkin. Olen niin täynnä uutta energiaa ja päätöksiä entistä terveellisemmästä elämästä, etten voi kuin hymyillä.

Sesonkiurheilijan ajatuksia

Minä aloitin lihaskuntotreenaamisen uudelleen tammikuun ensimmäisellä viikolla. Se tekee minusta lupausurheilijan, jonka into todennäköisesti laantuu maaliskuuhun mennessä. Taistelen kovasti sesonkiurheilijan leimaa vastaan esimerkiksi sillä että en ole hankkinut mitään lupaukseni tueksi: ei uusia urheiluvarusteita, ei salikorttia, ei kuntourheilijan kalenteria eikä edes suurta ihmisjoukkoa, jolle olisin uhonnut aloittavani uuden terveellisen elämän. Olen puhunut lupauksestani muutamalle ihmiselle, mutta puhun heille koko ajan treeneistänikin, joten olisivat he saaneet tietää joka tapauksessa. Vaikka urheiluni on vielä niinkin minimaalista kuin kaksi puolen tunnin harjoitusta viikossa, innostukseni on jossain pilvissä. Ehkä juuri siksi pidänkin treenaamisen niin maltillisena, etten vain sorru käyttämään kaikkea innostustani ennen ensimmäistä kuunvaihdetta.

Sinua saattaa ehkä kiinnostaa, miten lupaukseni muotoilin. Se kuului näin: "herää kolmena aamuna viikossa urheilemaan". En edes määritellyt sitä, mitä pitää tehdä. Myöhemmin kyllä päätin, että vähintään kahtena aamuna urheilun on oltava lihaskuntoharjoittelua, koska kävelen muutenkin lähes sata kilometria viikossa ja kolmen lenkin siirtäminen aamuun olisi pelkästään tyhmyyttä (koska aamulla on pimeää ja joskus pitää nukkuakin).

Tästä päästäänkin aasinsiltana mainitsemaani kävelyyn. En suinkaan ole lojunut sohvanpohjalla näitä kuukausia, vaan olen ulkoillut enemmän kuin ikinä aiemmin elämässäni. Käyn ulkona vähintään kolme kertaa päivässä ja vähintään yksi näistä kerroista kestää reilusti toista tuntia. Syy on varmaan helppo arvata. Sillä on neljä jalkaa ja se varmistaa kumealla äänellään, etten jää sänkyyn makaamaan, kun on aamu-ulkoilun aika. On karvaisesta ystävästäni ollut sen verran haittaakin, että minun on lähes mahdotonta levätä kunnolla. Luultavasti polveni olisi paremmassa kunnossa, jos en rasittaisi sitä joka ikinen päivä, mutta uskon henkisenkin hyvinvoinnin olevan suuri tekijä. Jos en saisi kävellä, olisin lihava ja masentunut enkä vahingossakaan venyttelisi tai tekisi jumppaliikkeitä.

Tämän kirjoituksen pointti oli kuitenkin se herännyt lihastreeni-innostus. Olkoon aamu-urheiluni pysyväistä sorttia ja lisääntyköön treenimääräni maltillisesti mutta varmasti. Ehkä maaliskuuhun mennessä nousenkin kyykkäämään jo neljänä aamuna viikossa!