Haaste

Suurkiitokset Inkalle haasteesta! En odottanut saavani tällaista enkä muutenkaan odottanut kenenkään huomioivan minua esimerkiksi mainitsemalla minut blogissaan saati edesauttavan minua saamaan lisää näkyvyyttä. Ehkä kuitenkin haluan sitä, koska onhan aina olemassa se mahdollisuus, että joku tykkää lukea tekstejäni ja ehkä jopa hyötyy siitä jotain.

Ohjeiden mukaan minun pitäisi kertoa itsestäni 11 faktaa, vastata 11 kysymykseen ja haastaa 11 alle 200 lukijan blogia. Myönnettäköön, etten lue niin monta urheiluaiheista blogia ja olisi typerää laittaa tähän jotain ruokablogeja, mutta ehkä keksin jonkun ratkaisun kun sitä esimerkiksi huomenna lenkillä pohdiskelen. Vastaan kuitenkin kysymyksiin nyt jo, kun on aikaa ja innostusta.

 1. Onko sinulla ollut ikäkriisiä?
- On montakin. Yleensä alan kriiseillä jo puoli vuotta etukäteen, joten yleensä syntymäpäivä menee ihan iloisin mielin. Luulen asian kuitenkin muuttuvan, kun täytän 25. Syntymäpäivät saavat minut aina miettimään, mitä olisi pitänyt siihen ikään mennessä jo kokea ja saavuttaa. Jos en ole mielestäni saavuttanut tarpeeksi, iskee ahdistus siitä, että kohta olen 40 ja lapseton ja yksinäinen, enkä voi enää toteuttaa yhtään unelmaani.

2. Mikä blokkaamisessa on vaikeinta? Mitä bloggaaminen antaa sinulle?

- Tekniset jutut. En ole kiinnostunut mistään muusta kuin kirjoittamisesta ja lukemisesta, joten ulkoasu saa olla mitä on. En omista kameraa, enkä halua opetella liittämään netistä haettuja kuvia (saati etsiä niitä), joten tämä yksinkertainen linja tulee pysymään. Tähän mennessä olen ollut tyytyväinen, että on ollut joku paikka, johon kaataa ylimääräiset ajatukset. Avomies vaikuttaa välillä selvästi kyllästyneeltä juoksupohdintoihini.

 

3. Mihin kysymykseen haluaisit vastata?

- Ei aavistustakaan. Voinhan kuitenkin kertoa haluamiani asioita ilman kysymystäkin.

 

4. Miten läheisesi suhtautuvat bloggaamiseen?

- Eivät tiedä enkä varmaan aio kertoa. He saavat luvan kuunnella urheilukuulumiseni korvillaan eikä silmillään. Minä kuitenkin haluan vielä höpöttää kaiken tämän kirjoittamisen lisäksi.

 

5. Mistä haaveilet?

- No asiaan kuuluvasti siitä että voisin juosta maailman ympäri. Haluaisin, että voisin lähteä jonkun pikkuisen juoksurepun kanssa ja vaan juosta ja nukkua kun nukuttaa ja syödä kun nälättää. Vielä kun olis koira juoksuseurana niin olis täydellistä.

 

6. Mitä tekisit jos kukaan ei koskaan saisi tietää sitä?

- En mitään. Sama kai se, tietääkö joku muu vai ei. On minulla paljon muitakin haaveita muuhun elämään ja urheiluunkin liittyen. Ei niitä kaikkia jaksa kertoa. Siinä menis koko päivä, jos luettelisin.

 

7. Mikä olisi pahin mitä voisi tapahtua blogin pitämisen kannalta?

- Tekniset ongelmat. Lopettaisin varmaan koko homman, jos niitä ilmenisi paljon. Minulla ei vain ole hiukkaakaan kärsimystä tapella minkäänlaisten laitteiden kanssa.

 

8. Koska olet viimeksi havahtunut ylenmääräiseen herkutteluun?

- Havahtua on väärä sana. Krapulassa syön yleensä järjettömästi, mutta viimeksikin ihan varauduin siihen ennalta. Kun juon harvoin, voin ihan hyvin mättää sen yhden päivän mitä sielu sietää. En esimerkiksi syö sipsejä juuri koskaan selvin päin.

 

9. Mikä liikkuminen on parasta tällä hetkellä? Mitä teet mieluiten?

- Juoksen. Parasta on pitkät lenkit.

 

10. Miten vietät lepopäivät?

- Yleensä järjestän lepopäiviksi kiireisimmät päivät, jolloin vapaa-aikaa ei edes juuri ole tai se on täynnä ohjelmaa, mutta jos päiväni on tyhjä (kuten tänään) käytän urheilusta vapautuneen ajan lojumiseen ja ei-minkään tekemiseen. Tänään olen esimerkiksi katsonut netti-tv:tä ja kuunnellut musiikkia.

 

11. Mitä meinaat tehdä seuraavaksi?

- Ai seuraavaksi tänään? Kello on melkein kymmenen, joten tuskin kovin paljoa. Katson ehkä yhden jakson Salkkareita ja menen nukkumaan. Huomenna on edessä elämäni pisin pitkä lenkki ja tarvitsen hyvät yöunet.

Edit. Nähtävästi unohdin myös ne 11 faktaa itsestäni. Aion kirjoittaa ne samalla kun jaan haastetta eteenpäin. Keksin jo hyviä kysymyksiä, joten mikäli joku minulle tuntematon aloitteleva urheilubloggari sattuu tätä lukemaan, saa ehdottomasti esittäytyä! En keksi kuin ehkä 3 potentiaalista haastettavaa.

Pohdintaa puolimaratonista

Aloitin juoksun 20.6.2012. Tietenkin olin sitä ennen käynyt lenkillä ja joskus 15-16-vuotiaana juossut aika paljonkin. Aikaisemmin se on kuitenkin ollut niin satunnaista ja ennen kaikkea tietämätöntä ja vääränlaista pyristelyä, että voi hyvin ajatella juoksuhistoriani alkaneen vasta viime kesäkuusta.

Jos juoksemistani ajatellaan lapsena, sen alkuun laittamisesta olisi nyt 10 kuukautta. Koska ensilenkistä lähtien ei ollut varmaa, että haluan juosta lopun elämääni, voidaan ajatella laskemisen alkaneen vasta heinäkuusta. Nyt ollaan siis syntymän ihmeen lähellä ja jotain mullistavaa pitäisi tapahtua. Niinpä tein päätöksen ja aion juoksuohjelmani loppuun juosta puolimaratonin. Se ei todellakaan ollut ohjelman aloittaessani ajatuksissani, vaan ajattelin juosta jonkun 15 kilometriä tai tavallisen pitkiksen ja jatkaa sitten vaan jollain muulla ohjelmalla.

En edelleenkään ole tippaakaan kiinnostunut kilpailuista enkä usko, että tulen vielä hetkeen kiinnostumaankaan. Aion juosta puolikkaani kotikaupungin turvallisilla ja rauhallisilla hiekka-, pyörä- ja maanteillä. Jälkimmäisillä tietenkin vain lyhyen pakollisen pätkän ja senkin suhteen olen päättänyt, että jos liikennettä on paljon (mitä en kyllä usko) juoksen metsässä. Tietenkin voisi olla helpompaa päästä kisafiilikseen ja antaa kaikkensa, jos ympärillä olisi muita juoksijoita, mutta minä haluan juosta yksin.

Olen yrittänyt miettiä syytä, miksi kammoan kilpailuajatusta niin paljon ja olen jotain keksinytkin. Ensimmäinen syy on kotonani. En sano perheessä, koska en edelleenkään koe häntä perheenjäseneksi, vaikka ehdimmekin saman katon alla asua melkein kymmenen vuotta. Herra kaikkitietävä on vanha urheilija, joka kuvittelee tietävänsä kaikesta kaiken ja jonka on mahdotonta hyväksyä uusia tapoja harjoitella. Viime syksyinen juoksuohjelmani esimerkiksi oli ihan surkea ja turha, koska siinä oli kävelyä mukana. Kumma juttu, että sen tyhjänpäiväisen ohjelman avulla kuitenkin pidensin juoksumatkaa kilometristä kymmeneen kilometriin vain kahdessa kuukaudessa.

Kyseisen herran vuoksi haluan pitää mahdollisimman matalaa profiilia juoksemisestani. Toki hän on  pannut merkille lenkillä käymiseni ja suhtautuu minuun selvästi paljon kunnoittavammin aivan kuin ihmisarvoni olisi juoksemisen myötä kohonnut montakin pykälää, mutta minä en aio antaa aineksia senkin kunnioituksen katoamiseen. Pieleen mennyt juoksukilpailu olisi ehdottomasti sellainen aines. Jos esimerkiksi keskeyttäisin tai saisin huonon ajan ilman että olisin oksentanut verta olisin jälleen turha tyttö, josta ei ole mihinkään. Ei sillä, että hänen mielipiteillään nyt olisi niin kovasti väliä, mutta inhimillinen mieleni kuitenkin haluaa hyväksyntää jopa näennäisiltä vihollisiltaan.

Toisena syynä voisin pitää joukkuelajihistoriaani. Minuun on iskostunut mielikuva siitä, että olen surkea urheilija ja minun paikkani kilpailuissa on vaihtopenkillä, joten en todellakaan halua mennä ihmisten ilmoille ennen kuin oikeasti olen jotain ihan muuta. En myöskään halua olla kenenkään minua paremman valvovan katseen alla, vaikka tiedänkin, etteivät ne muut juoksijat ketään arvostele.

Kolmas syy on uskomattoman huono kykyni antaa kaikkeni urheilussa. Opettajat ovat aina sanoneet, että olisin pystynyt parempaan. Juoksutesteissäkin juoksin tietenkin mielestäni tosi kovaa, mutta kun maaliin saapuessani menin rennosti nurmikolle istumaan ja katselin vieressäni punaisena henkeään haukkovia kavereita tajusin, että en todellakaan yrittänyt parastani. Jo joukkuelajiaikana yksi kaveri sanoi, että en ole nopea, mutta jaksan pitkään. Kumma, etten silloin tajunnut, että minunhan kuuluisi harrastaa kestävyyslajeja. Mieluummin hivutan voimiani pikku hiljaa tuntikaupalla kuin annan kaikkeni kymmenessä minuutissa.

Siinä onkin neljäs syy. En pidä epämukavuusalueesta ja kilpailu on sitä. Haluan, että on kivaa. Olisi  ristiriitaista mennä kilpailuun juoksemaan ihan vain omaksi ilokseen ja katselemaan maisemia.

Nyt olen kuitenkin tajunnut, että minä haluan tietää tasoni ja jotta saisin sen selville, minun on poistuttava iloisen juoksun kuplastani. Uskon myös, että itsensä kanssa kilpailu voi tuskasta huolimatta olla iloista ja maalissa häämöttävä palkinto voi olla jotain, mitä en ole osannut odottaakaan.

43/268 kilometriä

Olen tämän päivän lenkki mukaan lukien juossut ampiaisennahkatossuilla vähän yli maratonin verran. Voisi kai jo olettaa, että sisäänajo alkaa olla pikku hiljaa suoritettu. Vammasaldoksi jäi yksi ainoa säälittävä rakko. Se oli todellakin niin säälittävä, että diagnosoitiin vaadittiin kaksi tarkkanäköistä silmäparia ja silti rakko vaikutti liian pieneltä ollakseen todellinen. Koska siitä seurasi enemmän hupia kuin harmia, en laske sitä edes kenkien miinuspuoleksi. Sen sijaan liian pitkät nauhat voisin laskea, mutta nekin johtuvat lähinnä siitä, että minulle olisi saattanut sopia paremmin puoli numeroa pienempi koko. Vaikka olen oikeaoppisella nauhoitustekniikalla saanut kengät kurottua täydellisen kokoisiksi, nauhat yltävät pohjan alle tuplasolmusta huolimatta. Näin keväällä se ei vielä aiheuta ongelmia, koska työnnän nauhat housunlahkeisiin, mutta kesällä pitää keksiä joku toinen taktiikka. Sukanvarsiinkaan ei voi kesällä työntää, koska käytän silloin varrettomia sukkia. Tietenkin nauhat voisi julmasti katkaista, mutta pelkään niiden purkautuvan ja olen vielä niin rakastunut kenkieni ulkonäköön, etten halua pilata niitä millään tavalla.

Tänään kyllä menin uusilla kauniilla kengilläni ekaa kertaa metsään. Käännyttyäni kotimatkalle tuuli puhalsi niin ilkeästi, että halusin päästä suojaan ja metsän puut sitä tietenkin tarjosivat. Myönnettäköön, että otin jopa muutamia kävelyaskeleita, kun en halunnut tärvellä kenkieni kaunista väriä astumalla mutaläjään. Saatoin kyllä samalla suojella housujanikin, koska muta tunnetusti on liukasta ja johtaa huolettomalla askelluksella helposti kaatumiseen.

Nyt on ehkä aika avata vähän tuota keksimääni termiä ampiaisennahkatossut vaikka se saattaakin olla aika läpinäkyvä. Kenkäni eivät siis ole tiikerin- tai leijonanväriset, vaan räikeän täydellisen mustakeltaiset. Päällisen verkko tuo jopa mieleeni hunajakennot.

Ensin ajattelin, että ampiaisennahka ei tuota oikeanlaisia mielikuvia vauhdikkaista juoksukengistä saati minusta, mutta sitten muutin mieltäni. Ampiaisethan ovat uskomattoman nopeita eläimiä ja jos minun jonkun eläimen nahasta valmistettuja kenkiä pitäisi pitää, valitsisin ehdottomasti hyönteiset. Tietenkin nyt voidaan saivarrella siitä, onko hyönteisillä nahkaa, mutta siihen en lähde. Koen, että ampiaisennahkakengät kuvastavat minun arvojani aika hyvin. Olenhan true vegaanien silmissä pelkkä soijajogurttia rakastava sekasyöjä, koska syön hunajaa. Olen jopa niin radikaali ruokatottumuksissani, että voisin syödä hyönteisiä, jos niitä olisi kadulla tarjolla kuin Aasiassa. Ei sillä, että tykkäisin välttämättä niiden mausta, ennhän ole koskaan maistanut, en edes lapsena, kun kastematojen syöminen oli kai tapana.

Tarkoitukseni ei ole puhua ruokavaliostani tämän enempää, mutta halusin vain mainita nämä uskomattoman syvälliset ajatukset, joita äsken juostessa pyörittelin päässäni.

Maisemia

Joskus lenkillä sanon itselleni, että näissä maisemissa sielu lepää. Se kuulostaa kliseiseltä ja tyhmältä, mutta on usein ihan totta. Kun lauantaina juoksin hiekkatiellä peltojen keskellä, pääni oli ihan harvinaisen tyhjä. Ainoat virikkeet olivat loputtomiin jatkuva pelto- ja metsämaisema. On mahdotonta olla stressaantunut tai ylirasittunut sellaisessa ympäristössä. En malta odottaa kesää, kun vilja kasvaa ja maisemista tulee vielä kaksin verroin kauniimpia ja rauhoittavampia.

Koska lapsenmielisenä ihmisenä kuitenkin pidän hauskoista asioista lenkin varrella, olin hyvin iloinen kun minua vastaan tuli ravihevonen kärryineen. Hevosen mentyä ohi minä aloin juosta hevosen jalanjäljissä. Pelkkä ajatus oli äärimmäisen hauska ja vielä hauskempaa oli, kun hevosen askeleet olivat vain hiukan omiani pidemmät.

Vähän myöhemmin saman lenkin varrella ohitin pihan, jossa oli koira vapaana. Nähdessään juoksevan ihmisen koira vauhkoontui täysin ja alkoi juosta pihansa tienpuoleista reunaa edestakaisin. Sillä aikaa kun minä juoksin kerran pihan ohi, koira juoksi saman matkan varmaan kolmeenkymmeneen kertaan. Melkein meinasin kääntyä takaisin ja juosta pihan ohi vielä uudelleen, mutta koira olisi varmaan seonnut päästään.

Sunnuntaina juoksin tylsissä maisemissa eli teollisuusalueella ja pyörätiellä ison tien varressa. Lenkin aikana ajattelin, että täällä päin en varmaan juokse toiste, mutta muutinkin mieltäni. Sain nimittäin todisteen siitä, kuinka täydellisesti pienessä kaupungissa juostessa tulee huomatuksi. Ei minulla tietenkään ole mitään tarvetta julistaa koko maailmalle että minä hei juoksen ja katsokaa kun olen reipas, mutta en voi väittää, etten pitäisi siitä. Pidän siitäkin, kun kotikaupunkini ruokakaupassa ihmiset tunnistavat minut ja varmasti kiinnittävät huomiota, jos olen pukeutunut erityisen hienosti tai rumasti.

Kun sunnuntaina pysähdyin vähän ennen kotipihaa juttelemaan tuttujen kanssa, sain kuulla, että henkilöllisyyttäni oli oikein spekuloitu. Olin kuulemma pari kilometriä aikaisemmin juossut tuttujen ohi ja he olivat ihmetelleet, että kuka tuo uusi juoksija oikein mahtaa olla.

Olen minä kyllä autoilijoistakin huomannut, että kotona katseet kääntyvät ihan eri tavalla kuin opiskelukaupungissa. Jälkimmäisessä olen vain yksi juoksija muiden joukossa, eikä ketään kiinnosta. Koen olevani aika onnekas, kun voin juosta kahdessa niin erilaisessa kaupungissa. Välillä paistattelen mielelläni katseissa, mutta pidän siitäkin, etten ole aina spottivalon alla.  Puhumattakaan siitä, kuinka mahtavaa on, kun voi samoihin reitteihin kyllästyttyään mennä välillä juoksemaan toiseen kaupunkiin ihan uusia reittejä ja katselemaan ihan erilaisia maisemia!

Pakollinen lepopäivä numero kaksi

Eilen oli pakollinen lepopäivä numero yksi. Pakollisuus muodostui siitä, että olin levon tarpeessa ja siitä, että olin kahdeksasta seitsemään yliopistolla. Koko päivän kyynärpään ja ranteen väliset lihakset oikuttelivat (saa kertoa, mitä ne on nimeltään, en löytänyt 10 sekunnin haulla tyydyttävää vastausta) ja hankaloittivat kipeydellään varsinkin kirjoittamista. Aloitin viime perjantaina Facebookin Kesäkunto-haasteen, mutta alan epäillä, onko punnerrusosuus kuitenkin liikaa heiveröisille käsilleni. Teen tietenkin naisten punnerruksia, koska en muuhun pysty, mutta jos lihakset särkevät levossakin, niin tuskin sisulla painaminen kamalasti auttaa. Nyt olen kolmen päivän ajan kerryttänyt punnerrussaldoa ja kerrytän vielä tämänkin päivän. Ehkä viikonloppuna olenkin jo täysin voimissani ja jaksan kertyneet punnerrukset kuin vettä vain.

Tänään on siis pakollinen lepopäivä numero kaksi. Syynä yksinkertaisesti levon tarve. Eilen kun lopulta iltayhdeksältä pääsin sohvalle jatkamaan kielenopiskelua vieraskielisellä ja -tekstisellä elokuvalla tajusin, että minun jalkalihaksiani oikein särkee. Pientä venyttelyä olisi ehkä voinut harrastaa, mutta tiesin, että se on täysin turhaa ilman lämmittelyä ja siihen voimani eivät riittäneet. Sitä paitsi mahani oli täynnä keittoa ja venyttely olisi ollut vähintäänkin epämiellyttävää.

Tänään olen niin väsynyt, etten osaa edes kaivata urheilua. Ei ole käynyt mielessäkään, että voi harmi kun en pääse juoksemaan. Huomenna olen varmasti henkisesti ja fyysisesti eheytynyt, kun monistenippukoe on takana päin ja viikonloppu edessä. Menen kotikulmille ja vaikka yleensä yritän järjestää lenkkini niin, etten joudu raahaamaan juoksuvarusteita mukanani, nyt teen sen mielelläni. Olen alkanut kyllästyi samoihin reitteihin. Uusia metsäreittejäkään ei voi tähän vuodenaikaan etsiä, koska pelkkä kuivempien reittien jolkottelu on saanut minut pulppaamaan petollisen märkään mättääseen jo useamman kerran. Tietenkin ne ovat olleet hauskoja kokemuksia, mutta en minä ehdoin tahdoin lähtisi ainakaan alkulenkistä jalkojani kastelemaan.

Ai niin on kyllä mainittava, että kaaduin tiistaina toisen kerran lenkkihistoriani aikana! En voinut olla ajattelematta ihmisten epäuskoisia kysymyksiä siitä, juoksenko oikeasti koko vuoden samoilla kengillä. Nimittäin tämä toinen(kaan) kaatuminen ei johtunut jäästä, vaan liukkaasta mudasta! Olin vinolla metsäpolulla yrittämässä löytää askelilleni paikkaa hevosenpaskan, vesilammikoiden, mutamönjän ja petollisten mättäiden seasta. Kerranpa astuin sitten harhaan, koska löysin itseni puolikontaltani maasta. Jatkoin heti matkaa enkä jäänyt spekuloimaan tapahtumapaikkaa sen enempää. Ei ollut kukaan näkemässäkään, niin ei tarvinnut järjestää mitään "mites minä nyt noin"-kohtausta. Nauroin kyllä vähän itsekseni. Ja olin minä onnekaskin. Olisin voinut kaatua hevosenläjään, mutta nyt ainoastaan polvi vähän likastui puhtaasta mudasta.

Kai samalla on kerrottava se edellinenkin kaatuminen. Se tapahtui joskus alkutalvesta, kun lunta oli järkyttäviä määriä, mutta liukkaudesta ei ollut vielä tietoakaan. Olin rämpinyt nelisen kilometriä metsäreittejä vähintään nilkankorkuisessa lumihangessa, joten olin aika väsähtänyt. Pääsin sitten asvaltille, mutta eihän sitä mitään ollut aurattu. Piti tehdä 90-asteen käännös ja lumi luisti allani. En usko, että nastalenkkaritkaan olisivat paljoa auttaneet. Se kaatuminen oli kuitenkin yhtä harmiton kuin tiistainenkin kaatumiseni. Ravistelin vain enimmät lumet housuistani ja jatkoin matkaa. Silloinkin taisin vähän hymyillä, vaikka olin samalla nolostunut. Kukaan ei kyllä nähnyt, mutta olisi varmaan nolottanut tosi paljon, jos olisi nähnyt. Olin niin väsynyt silloin, että nouseminenkin oli kankeaa ja matkaan lähtö vielä kankeampaa.

Ihme kyllä minulle tuli vähän ikävä talvea tuota muistellessani. Talvilenkkeily tarjoaa enemmän haasteita ja jännitystä kuin kesällä juokseminen. Vaikka ehkä mieli muuttuu, kun ne metsäpolut kuivuvat ja ilma vielä lämpenee niin että voin jättää loputkin talvivarusteet pois.

Valmiiksi ajateltuja ajatuksia

Lenkillä tai kotimatkalla on aikaa suunnitella pitkiäkin tekstejä valmiiksi, mutta koska muka olisi aikaa kirjoittaa ne ylös? Tarvitsisin ajatuskäyttöisen minikirjoituskoneen. Olen pohtinut sellaista 10-vuotiaasta lähtien. Muistan kun usein kaverilta kotiin kävellessä keksin mielessäni tarinoita, mutta ne aina katosivat päästäni kirjoituspöydän lähellä. Nyt minulla ei edes ole kirjoituspöytää saati aikaa istua pöydän ääreen vain vähän muistelemaan.

Olen alkanut tajuta, että urheilu vie yllättävän paljon aikaa varsinkin kun puhun siitä kaiken valveillaoloaikani kaikkien halukkaiden ihmisten kanssa. Mutta ei se ole silti ongelma. Varsinkin puheosuus varmaan vähenee, kun innostukseni taas laantuu. Vai onko se tullut jäädäkseen?

Joka tapauksessa on aika vähän muistella niitä päässäni pyörineitä ajatuksia.

Lauantaina kävin suunnitelmieni mukaan kaupassa ja ostin suunnitelmieni mukaan ennätyspaljon painavia ostoksia. Kassalta lähtiessä oloni oli tietenkin sellainen, että eihän tämä paina mitään ja tilaaki olisi vielä ollut kasseissa, mutta kyllä paino alkoi tuntua. Olisin varmaan nuutunut täysin, ellei ihana ihminen olisi saanut minua maailman iloisimmaksi. Joku nainen pysähtyi kertomaan, että reppuni on täysin auki. Hän vaikutti olevan tosi huolissaan siitä, että "kesäkurpitsat ja kaikki" saattavat päästä putoamaan. En tiedä, vaikuttiko naisen pysähdys- ja kertomishalukkuuteen reppuni sisältö, sillä tuskin "viherpiipertäjiä" vihaava kebapinsyöjä olisi pysähtynyt ainakaan niin huolestuneena. Repustani nimittäin pilkisti pelkkiä vihreitä vihanneksia, kuten kurkku, kesäkurpitsa, kukkakaali, lehtisellerinippu... Olipa kaprispurkkikin vihreä kantta ja etikettiä myöten.

Tulin naisen pysähdyksestä niin iloiseksi, että kävelin kotiin melkein tanssahtelevan kevyin askelin. Tuollaiset hyvät ihmiset saavat minut aina järjettömän iloiseksi. Joskus saatan tietenkin tuntea myös pettymystä ihmisiä kohtaan, jos joku ilmoittaa hameenhelmani olevan pikkuhousuissa vasta kun olen kävellyt jo kaksi kilometriä, mutta sellaisina hetkinä yritän ajatella, että ehkei kukaan vain ole kiinnittänyt huomiota sitä ennen.

Olin niin energinen, että edes kotiovella en lyyhistynyt huutamaan apua, vaan kannoin ostokset ensin makuuhuoneen vaa'alle ja vasta sitten keittiöön, jossa poikkeuksellisesti vielä itse purin ne. Piti kyllä käydä vaa'alla useaan kertaan, koska en ollut uskoa lukemia: 14 kiloa! Hartiani ovat selvästi tottuneet taakkojen kantamiseen, koska aiemmin olin ihan kuollut ja hieronnan tarpeessa jo yhdentoista kilon kantamuksista. Minun pitää ehkä siirtyä käyttämään rinkkaa kauppakassina voidakseni nostaa kilomäärää. Ongelmaksi tosin saattaa muodostua se, mitä oikein ostan kaupasta niin paljon.

Tyhmä lepopäivä?

Yleensä järjestän treenini niin, että lepopäivät ovat kiireisimpiä päiviä. En edes osaa kaivata juoksemista, kun lähden suoraan aamupalapöydästä luennolle ja kotiudun vasta iltapäivällä. Ei minun iltaisin tee mieli urheilla, ellen sitten ole ollut koko päivää neljän seinän sisällä.

No tämä päivä on kuitenkin poikkeus. Olisin aikataulujen puolesta paremmin kuin hyvin voinut tehdä pitkän lenkin tänään. Ongelma ovat lihakset. Torstainen kahvakuulakokeiluni osoittautui yllättävän raskaaksi ja kun siihen vielä lisätään päälle eilinen ulkotreeni, olen vieläkin ihan junan alle jäänyt. Minun oli tarkoitus eilen käydä kaupassa, mutta koska kotimatkakin venyi lähes kaksinkertaiseksi ihan vain väsyneiden jalkojen vuoksi, totesin, etten millään jaksa enää kävellä lisää ja vielä kantamusten kanssa.

Tänään minulla on siis älyttömän tunkkainen ja laiska olo. Tiedän, ettei minun tarvitse tehdä yhtään mitään, mutta kun minä haluan! Koko kämppä haisee tuhkakupilta ja lämpimältä oluelta ja täällä on ärsyttävän hämärää ja kurjaa. Verhojen avaaminen ei auta yhtään asiaa, koska en halua nähdä vesisadetta ja harmaata taivasta. Jos olisin nyt palaamassa lenkiltä likomärkänä ja ehkä vähän kylmissänkin, olisin silti paljon onnellisempi kuin nyt tässä lepotilassani. Minusta olisi suorastaan ihanaa juosta vesisateessa. En ole koskaan kokenut sitä esteeksi tai kurjaksi asiaksi, vaan päinvastoin ihanaksi poikkeukseksi, joka tekee juoksemisesta mielenkiintoisempaa. Tietenkin siinä vähän kastuu ja vesi alkaa ensimmäisen sadan metrin jälkeen litistä sukissa, mutta mitä sitten? Aina mukavempaa on päästä lämpimään suihkuun ja vaihtaa ylleen kuivat ja mukavat vaatteet ja SITTEN levätä eikä tehdä yhtään mitään.

Ehkä kauppareissu tarjoaa minulle kaipaamiani virikkeitä. Minun on tämän viikonlopun aikana opiskeltava noin 30 nipullista monisteita, joten suunnittelin jännittävän Prisma-retkeni tapahtuvaksi kello viisitoista. Vielä on siis kolme tuntia aikaa rypeä itsesäälissä kun olen ollut niin tyhmä, että olen treenannut lihakseni lepopäiväkuntoon.

Koska pelkkä tämä naurettava avautuminen piristää mieltäni, on otettava käyttöön vieläkin tehokkaampi ase: hyvien hetkien muistelu. Kun eilen lähdin kuntolaitteilta jatkamaan juoksua, olin varmasti väsyneempi kuin olen koskaan ollut juostessa. Olin suorastaan huvittavaa, kun koko kroppa oli niin kaikkensa antanut ja jokainen juoksuaskel oli pieni saavutus. En voinut olla miettimättä, että olen ehkä aika lähellä sitä fiilistä, mitä nuorena liikunnalta hain.

Nuorempana en kuitenkaan hakenut totaalista väsymystä kuntolaitteilta tai lenkkipolulta vaan töistä. Tai ehkä on väärin sanoa, että hain väsymystä, sillä en minä vapaaehtoisesti töihin suostunut ainakaan ennen kuuttatoista ikävuotta. Kuitenkin jossain vaiheessa ymmärsin, että on aika täydellistä olla niin väsynyt, että makaa pienet lepohetkensä maassa heinien ja kivien seassa vain siksi, että on liian uupunut istuakseen. Silloin aloin suhtautua työkäskyihin tai pyyntöihin, joista ei oikeastaan voinut edes kieltäytyä, vähän eri tavalla. Ajattelin, että mikä oiva tilaisuus saada kunnon liikuntaa.

Erityisen hyvin on jäänyt mieleeni, kun eräänä keväänä teimme ennätysmäärän polttopuita. Sydäntäni lämmittivät kovasti kaikki kehut ja kiitokset reippaudestani ja jaksamisestani, joten minä paahdoin kaikki vähän päälle kolmekymmentä tuntia (parin viikon aikana) täysillä. Kerran minun piti metsäkeikan jälkeen opiskella, mutta se oli hyvin vaikeaa, koska käteni tärisi niin paljon, etten pystynyt kirjoittamaan tai pitämään paperia paikallaan päntätäkseni vieraan kielen sanoja.

Nyt kun oikein ajattelen, niin en minä eilen ollut vielä läheskään yhtä väsynyt kuin olen joskus ollut. Kunto-osuus vain oli aika intensiivinen ja kun lähdin suoraan juoksemaan, askel oli ymmärrettävästikin aika raskas. Jaksoin kuitenkin hyvin ennalta päättämäni matkan ja ylijäävän kilometrin kävelin hitaasti, mutta varmasti. Kotona jaksoin vielä venytellä ennen kuin lähdin suihkun ja ruokapöydän kautta taas matkaan - kävellen tietenkin.

Tulinpa muuten oikein todella iloiseksi tästä muistelusta ja kirjoittamisesta! Olen hyvin tyytyväinen päätökseeni alkaa kirjoittaa blogia. Perinteinen päiväkirja saattaisi ajaa saman asian, mutta minun on liki mahdotonta kirjoittaa siihen yhtä tosissaan kuin julkiseen paikkaan, vaikka tietäisin, että tekstiäni oikeasti lukee vain kourallinen ihmisiä. Nyt on hyvä lähteä iloisin mielin kehittämään jotain lounasta ennen kuin palaan monistenippujeni pariin odottamaan kauppaanlähtöä.

521 kilometriä

Tähän vuorokaudenaikaan minulla on kaksi asiaa. Toinen liittyy otsikkoon ja toinen eiliseen lenkkiini.

Olen kipitellyt tähän mennessä 521 kilometriä. Se on reilu viidennes vuoden tavoitteestani. Vuotta on nyt kulunut neljännes. En silti vaipuisi epätoivoon, koska on aivan eri asia juosta viidentoista asteen pakkasessa kun on juuri muljauttanut nilkkansa ja viidentoista asteen kesäaamussa, kun on nukkunut hyvää, stressitöntä lomaunta. Suunnitelmani on todella nousta kesällä juoksemaan ennen kuin muu maailma herää ja ennen kuin aurinko nousee paahtamaan syöpää turhamaisten ihmisten iholle.

Suuri muutos talveen on myös kauppakäyttäytymisessäni. Talvella varustauduin minuuttikaupalla sekä henkisesti että fyysisesti (pukemalla ylleni kaikki omat ja miehen vaatteet) kilometrin kauppamatkaa varten. Nyt lähden kahden ja puolen kilometrin päähän huolettomana ja iloisena kuin lähtisin lenkille. Ja kävelylenkkihän se onkin. Menomatkalla ainoa minut muuten-vaan-ulkoilijoista erottava tekijä on selässäni heiluva tyhjä reppu ja paluumatkalla ainoa hupikävelyäni varjostava asia on kolmentoista kilon kantamukset. Mutta nekin otetaan tietenkin kuntoilun kannalta. Itse asiassa suunnittelin ostavani tänään oikein tarkoituksella vähän enemmän painavia ruokia saadakseni lisää treeniä hartioilleni. Vielä kertaakaan en ole jäänyt matkan varrelle, vaikka pari kertaa olen ollut soittaa kotipihasta, että tule kantamaan nämä kassit kolme kerrosta ylöspäin, kun minä en enää pysty.

Sitten siihen toiseen asiaan. Aika on jo vähän kullannut muistoja ja endorfiini vielä enemmän, mutta en saata unohtaa, että eilinen lenkki oli r a s k a s. Ei tietenkään ihan alusta asti, sillä puin jalkaani uudet ampiaisennahkakengät (selvitän tätä termiä vähän myöhemmin) ja ensimmäiset pari kilometria vain liisin eteenpäin kuin voikukan siemen kovassa tuulessa. Ajatukseni olivat niinkin syvällisiä kuin vitsi nää kengät on mahtavat tai miten voin ikinä juosta näillä pk-vauhtia, kun jalat vaan lentää. Kuitenkin mieli muuttui. Askel alkoi painaa ja painaa ja painaa vielä enemmän. Nauhat alkoivat painaa, jalkapöytää alkoi särkeä, jalkapohjat alkoivat kihelmöidä, maha kurni. Jouduin pysähtymään löysäämään kenkiä ja kiusaus jäädä maahan vähän lepäämään oli suuri. Nousin kuitenkin heti ylös ja jatkoin matkaa siitä huolimatta, että tuntui kuin jaloissani olisi supernopeiden juoksukenkien sijaan ollut työmaille tarkoitetut rautavahvistetut kumisaappaat.

Juoksin puoli tuntia ja käännyin takaisin. Ihan ohjelman mukaan, siinä luki 60 min rauhallista juoksua. Paluumatkalla menin seikkailureittiä, vaikka puolikuiva hiekkatie olisi varmasti ollut helpompi valinta. Olen kuitenkin järkeillyt niin, että seikkailureitti eli joen rantaviivaa myötäilevä polku, jossa pitää hyppiä mättäiden ja puunjuurien ja purojen ylitse tuottaa minulle niin paljon iloa, että raskaan maaston ja endorfiinin vaikutus on plus nolla. Ja jälleen järkeilyni osui oikeaan, sillä polun loppupään ylämäki ei tuottanut enää mitään vaikeuksia, vaikka ennen polkua suora hiekkatie tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta maastolta.

Seikkailureitin jälkeen kotiin oli vielä matkaa useampi kilometri, mutta aina ennenkin olen niistä selvinnyt. Keskityin vain väistelemään hevosenläjiä ja pitämään vauhdin mahdollisimman hiljaisena. Lopputuloksena oli edellisiä viikkoja hieman vauhdikkaampi, mutta samalla korkeasykkeisempi 60 minuutin lenkki. Ei huono ollenkaan. Puolivälin ajatukset maailman huonoimmasta lenkistä olivat kadonneet tiehensä, enkä niitä ajatuksia edes muistaisi, ellen oikein pinnistelisi.

Kotona olin niin energinen, että sain vielä lihakseni kipeytettyä parin kahvakuulaliikkeen kokeilulla. Koko heilutteluun ja nosteluun ei varmasti mennyt kymmentä minuuttia kauempaa, mutta lihakset kyllä muistuttavat siitäkin vähästä. Toivottavasti raikas ulkoilma vetreyttää, koska aion mennä moikkaamaan ulkokuntolaitteita. Vaikken kuntosalista olekaan kiinnostunut, niin välillä on kiva tehdä liikkeitä laitteidenkin kanssa varsinkin jos sen voi tehdä taivasalla ja katsella samalla lintuja ja keväistä luontoa.

Uudet kengät, uusi reitti, uusi nopeus

Olin päivällä kokeilemassa metsästysretken saalista. Tajusin heti, että kenkäni näyttävät enemmän tiikerin kuin leijonan tassuilta ja tiikeriäkin enemmän undulaatilta tai koralleissa asustavalta kalalta, mutta eiköhän kurakeli tee tehtävänsä ja kohta värikin on oikea.

Myyjä alias metsästysapulainen numero yksi lupasi, että huomaisin varmasti eron vanhoihin, hyvin tuettuihin kenkiini ja kyllä hän oli oikeassa. Hän oli oikeassa myös siinä, että kantapää oli hyvin tuettu. Olisin olettanut, että keveys tuntuu kantapäässä, joka iskeytyy maahan ensimmäisenä, mutta ehei - se tuntui päkiöissä. Vielä kummallisempaa on, että se tuntui kihelmöintinä aivan kuin jalkapohjastani olisi menossa tunto tai jotain. Se oli hassua. Mutta niinhän sen pitikin mennä: leijonan muhkeat polkuanturat jäivät kaupaan pehmentämään pienten pentujen askeleita ja minä otin mukaani vain nopeuden ja keveyden.

Harmi, etten tajunnut ostaa samalla tehokkaampia keuhkoja, sillä liian hyvillä varusteilla tulee helposti kiidettyä lujempaa kuin olisi hyväksi. Onhan se mukavaa, että keskinopeus on melkein minuuttia parempi kuin yleensä, mutta jos palkkana on aivan liian korkea syke, ei siinä paljon ole järkeä. Sykemittari sekosi, joten todellisista luvuista ei ole tietoa, mutta päätellen keuhkojen tuntemuksista ja suihkunkin jälkeen kuumuutta hohkaavista poskista pk-alueella ei pysytty montaakaan kilometriä.

Huomenna teen vain pikku verryttelyn vanhoilla kengillä, mutta perjantaina uudet tossut saavat tilaisuuden osoittaa, että niilläkin on mahdollista juosta ohjeiden mukaan. Juoksurutiineihini mahtuu toistaiseksi niin vähän vauhtilenkkejä, että uusien kiitureiden rajoittaminen niihin ei ole järkevää. Varmasti puolet innokuudesta putoaa pois, kun kengät vähän likastuvat ja uutuudenviehätys katoaa. Sitten tajuan, ettei kaupasta (savannilta) oikeasti kannettu kotiin nopeutta vaan pelkät kuoret, joilla nopeaa jalkaa suojellaan.

4 lepopäivän urheilija

Olen pitänyt NELJÄ lepopäivää. Minun pitäisi kai tuntea itseni kovin epäurheilulliseksi ihmiseksi, mutta oikeastaan ei tunnu missään. Lenkille voisi lähteä, mutta on nälkä ja puuro ei ole vielä edes kiehumassa ja sitten kun se on keitetty ja syöty pitää odottaa että maha on taas mukavan tyhjä, että voisi juosta.

Minun piti mennä kuntosalille kaiken lomailun keskellä, mutta aika vaan valui johonkin. En oikein tiedä, mihin, koska en koko neljänä päivänä katsonut televisiota muutamaa minuuttia enempää, en vellonut netissä yhtä opiskeluihin liittyvää sähköpostia enempää, en pelannut tietokoneella tai pelikonsoleilla, en kärsinyt krapulaa sängyn pohjalla, en vajonnut eskapistisiin maailmoihin kirjojen tai musiikin avulla enkä nysvännyt työpöydn ääressä ja käyttänyt urheiluun sopivaa aikaa urheilusuunnitelmien tekemiseen. Voisi siis ehkä päätellä, että lähes koko lomani on kulunut ihmisten kanssa puuhailuun ja seurusteluun - juuri niin kuin kotona vietetyn loman kuuluukin. Mielenterveyden kannalta on vähintään yhtä terveellistä unohtaa ajankulu perheenjäsenten kanssa jutellessa kuin urheilla säännöllisesti vähintään neljä kertaa viikossa.

Ja käytinhän minä aikaa myös juoksuharrastukseeni: metsästin itselleni uudet juoksukengät. Metsästämisestä todellakin voi puhua, sillä kyse ei ollut nykymaailman halveksitun helposta menen kauppaan ja valitsen mieluiset ja lähden kassan kautta-ostoksesta, vaan siitä, että selvitin ja vaanin ja väijyin ja lopulta sain apulaisen avustuksella kiikariini savannin ainoan niin suuren leijonan, johon kannattaa edes harkita tuhlaavansa ruutia. Hiivin lähemmäksi ja kuulostelin ja tunnustelin ja lopulta päätin ampua, vaikka leijona osoittautuikin niin suureksi, ettei ihan heti kuollutkaan. Onneksi minulla oli kaksi apulaista ja yhteistyöllä saimme eläimen nujerrettua. Koska en millään voinut pitää koko saalista itselläni, jaoin sen seuraavasti: apulainen numero yksi sai itse leijonan turkkeineen, harjoineen ja lihoineen, jos niitä nyt edes syödään;  apulainen numero kaksi sai maineen ja kunnian, jota tuollaisen mahtavan eläimen kaadosta aina seuraa ja minä itse: minä otin itselleni leijonan nopeuden ja keveät juoksuaskeleet, joita eivät vanhat kengät tai huono sää paljon paina. 

Kuten neljästä lepopäivästäni voi päätellä, leijonan perintö on vielä kokeilematta. Mutta kohta kohta...