Kesän eka treeni

Otsikko saattaa kuulostaa yllättävältä, kun kyseessä on urheiluun keskittyvä blogi ja nyt ollaan melkein jo syksyssä, mutta se on silti täyttä totta. Olen viimeksi harrastanut jotain muuta kuin hyötyliikuntaa toukokuussa vähän sen jälkeen, kun polvi alkoi oikutella. Todettuani, että polvi ei paranekaan hetkessä, intoni lihaskuntotreeniäkin kohtaan valui pohjamutiin ja vähitellen jäi kokonaan pois. Saattaa olla, että vielä kesäkuun puolella tein lyhyitä treenejä Facebookin haasteeseen liittyen, mutta loppuun asti en niitä seurannut.

En tietenkään väitä, että olisin ollut liikkumatta yli kaksi kuukautta eikä kukaan toivottavasti sellaista epäilekään. Olen keksinyt itselleni syitä liikkua. Kerran esimerkiksi eksyin melkein tahallani kotimatkalla, että sain hyvällä omallatunnolla kävellä reilusti toistakymmentä kilometria kiinnostavia hiekkapolkuja. Takaraivossani kun on koko kesän jyskyttänyt tieto siitä, että pitäisi kävellä vain välttämätön ja antaa polvelle mahdollisuus parantua. 

Saattaa olla, että ihmeparantuminen oli syy treeni-intooni. Kävi nimittäin niin, että olin monta päivää kotona äidin luona hyvin vaivainen. Tavallisesti polvi kipeytyi vain kun olin enemmän liikkeellä eli esimerkiksi kaupungilla, mutta yhtäkkiä polvi alkoi särkeä joka ikisellä askeleella. Oli jotenkin kammottavaa, kun piti alkaa miettiä, mitkä askeleet on oikeasti välttämätöntä ottaa ja mitkä voin jättää ottamatta. Käskytin muita, jos halusin saada lehden kolmen metrin päästä, sillä vaikka kipu olikin hyvin siedettävä, tietoisuus siitä sai minut raivon partaalle. Olisin halunnut lähteä omaan kotiin, mutta mietin, onko parin kilometrin matka linja-autoasemalta liikaa kipeälle polvelleni. Tylsyys oli kuitenkin niin ylitsevuotavaa, että päätin lähteä kaikesta huolimatta.

Yllätyksekseni kipu jäi vanhempien luokse. Olen nimittäin ollut kotona jo viisi päivää ja kävellyt enemmän kuin pitkään aikaan. Olen jopa juossut, koska minun piti kiirehtiä bussiin. Eikä kyse ollut mistään sadasta metristä, vaan juoksin varmaan puoli kilometriä, mikä on pisin matka sen jälkeen kun viimeksi kävin oikealla lenkillä. 

Olen yrittänyt pohtia syitä tähän ihmeparantumiseen. Ensimmäinen ja loogisin olisi kengät. Käytin kotikotona vanhoja lenkkareita, mutta matkalla ja kotona olen käyttänyt vain paljasjalkakenkiä. Toinen ja myös hyvin mahdollinen olisi se, että polvi olisi parantunut joka tapauksessa, mutta maisemanvaihdos nyt vain sattui samaan hetkeen. Kolmas ja ehkä kaukaa haettu on kodin rakenne. Kotikotona käytössäni on monta huonetta kahdessa kerroksessa. Siellä joudun kävelemään koko ajan vain päästäkseni vessaan tai olohuoneeseen ja kiipeän rappusia kymmeniä kertoja päivässä. Tässä kodissa minulla on kaksi huonetta ja kaikki käden ulottuvilla. Polvi saa väkisinkin enemmän lepoa.

En minä oikeasti kauheasti välitä siitä, mikä on ihmeparantumisen syynä, vaan toivon vain, että vaikutus on pysyvä. Tänään aion ottaa ihan rennosti eilispäivän tappokauppareissun vastapainoksi ja vasta huomenna aion laittaa polveni koetukselle ja lähteä kävellen erikoiskauppaan kolmen kilometrin päähän. 

Kuitenkin ajatukseni taisi nyt vähän katketa. Tarkoitus oli kertoa, miksi ajoitin treenini edellispäivään, enkä esimerkiksi syyskuun yhdeksänteen, jolloin minun syksyni on virallisesti jo alkanut. Ihmeparantumisen lisäksi on nimittäin toinenkin syy: ryhdistäytyminen. Olen syönyt viime viikot ihan ala-arvoista ruokaa ja on paljon helpompi ryhdistäytyä, kun se koskee elämän kaikkia osa-alueita. Nyt ryhdistäytyminen on jopa mahdollista, koska olen palannut kotiin pysyvästi ja tästedes vierailut kotikotona ovat viikonloppuvierailuja eivätkä epämääräisiä viikoiksi venyviä nurkissanotkumisia. Minä nimittäin pystyn kyllä syömään ja elämään terveellisesti myös äidin luona, mutta se on mahdotonta, jos aikaa ja vaihtoehtoja on liikaa. On helpompaa, kun on lyhyt viikonloppu ja paljon tervehdittäviä ihmisiä, koska silloin on helppo suunnitella aikataulu ja mahduttaa johonkin väliin tunti pari kuntosalilla. Jos on viikkokaupalla aikaa tehdä muutama asia, päivät helposti vain kuluvat kuin itsestään. Minun pitää oikeasti miettiä, että voin kertoa, mitä olen tehnyt viimeiset kaksi viikkoa. Ainakin sen tiedän, että olen jumiutunut kahvipöytiin tuntikausiksi vain juttelemaan ja vaihtamaan kuulumisia. En pidä sitä mitenkään pahana, mutta ei sellaisessa huolettomassa ajattomuudessa vain löydy aikaa ryhdistäytymiselle.

Niinpä kahvakuulatreenini oli siis alkusysäys arkeen palaamiselle. Ja hyvä sysäys olikin, vaikka kärsin lihaskivuista varmaan vielä ylihuomennakin. Tein täysin saman treenin, jota olen tehnyt joskus keväällä ja vaikkeivät lihakseni olisikaan tässä ajassa ehtineet mihinkään surkastua, välissä olleen tauon huomaa kyllä erittäin selvästi. 

Toinen ryhtiliike oli kaupassa käyminen. Sain jopa suostuteltua miehen mukaani, joten lähdimme suurempaan kauppaan kolmen kilometrin päähän. Ajatus oli hyvä, mutta toteutus vähän huonompi. Innostuin liikaa siitä, että meitä on kaksi kantajaa ja keräsin tavaroita paljon enemmän kuin kykenimme kantamaan. Puoli kilometriä ennen kotia halusin vain istua maahan lepäämään ja odottaa, että tykyttävä kipu olkapäissäni hellittää, mutta kantamusten vaihdos antoi minulle viime metreihin tarvittavan kevennyksen ja selvisin kotiin asti. Taisin kuitenkin innostuksellani varmistaa, että saan jatkossa käydä kaupassa yksinään. Mies ei ihan osannut ottaa kotimatkaa treenin kannalta. Mutta eipä se minua haittaa. Kotiin päästyä oli mahtavaa purkaa kassit kappiin ja nauttia täydestä jääkaapista ja maailman parhaalta maistuvasta päivällisestä.

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Nyt kun alkuun pääsin, en voi enää kuvitellakaan pysäyttäväni urheilua tähän, vaan aion jatkaa lihaskuntotreeniä kaksi kertaa viikossa ja lisätä sekaan lenkkeilyä mikäli polvi antaa myöten. Ehkä jouluun mennessä olen jo takaisin urheilurutiineissani enkä muistakaan levossa kulunutta kesää.

Tilannepäivitys

Olisi hauska sanoa, että olen ollut kovin kiireinen matkustellessani ja juostessani ympäri Eurooppaa, mutta ikävä kyllä syy kirjoittamattomuuteeni löytyy juoksemattomuudesta. Polvi ei ole parantunut, vaan päinvastoin mennyt huonompaan kuntoon varmasti liiallisen rasituksen vuoksi. Joku voisi sanoa, että tyhmä minä, kun en viettänyt koko kesää sohvan pohjalla, mutta minä olen mieluummin onnellinen polvipotilas kuin sairaalakuntoon masentunut polvitoipilas. En edes usko, että täyslepo olisi parantanut polvea. Mieliala vaikuttaa niin paljon, että voisin olla jopa huonommassa kunnossa. Tähän vuodenaikaan keskellä päivää lepääminen on yhtä ankeaa kuin auton ikkunoiden skrapaaminen sysimustana talviaamuna 20 asteen pakkasessa kello seitsemän aamulla kun on tiedossa matka työpaikkaan, joka ei miellytä.

Olen siis ollut matkalla ja kävellyt paljon kymmenkiloinen rinkka selässäni ja vielä enemmän ilman rinkkaa vaikeissa maastoissa. Nyt olen kotona ja voin vähän rauhoittua ja keräillä marjoja puskista ja pelata mummun kanssa korttia ja etsiä elämälleni sisältöä, johon ei tarvita jalkoja. Toivon, että lepo taas auttaa ja jos ei auta, suuntaan syksyllä takaisin fysioterapeutille ja hankin varmaan kammoamani muotoillut pohjalliset.

Sitä ennen pysyttelen varmaan hiljaa blogin puolella, koska ei tee mieli kirjoittaa siitä, etten juokse. Olen luopunut lähes kokonaan Heiaheian käytöstäkin, koska tuntuu merkityksettömältä laskea satunnaisia hyötykävelyjä. Kilometritavoitteista siis jäätiin tänä vuonna, mutta on tässä elämää vielä jäljellä. Haluan korostaa, että en ole tällä hetkellä kovinkaan surullinen polveni puolesta. Kesäni on ollut hyvä ja täynnä muita hienoja asioita ja syksyynikin mahtuu vielä paljon uutta ja ihmeellistä.

15. päivä juoksematta

Kuusi päivää sitten olin lähdössä yli viikoksi äidin luokse ja mietin, pakkaanko juoksulenkkarit mukaan vai en. Vielä puoli tuntia ennen lähtöä linja-autoasemalle kengät makasivat koskemattomina eteisessä ja minä punnitsin juoksutrikoita pyykkitelineen päällä. Lopulta kävely makuuhuoneesta olohuoneeseen ratkaisi pulman. Polvi tuntui inhottavan kipeältä, ja totesin, että jos olen viikon peltotöiden jälkeen ylipäätään kävelykunnossa, metsäretkeily koiran kanssa riittää minulle aivan mainiosti ja siihen aktiviteettiin kelpaavat vanhat, vaimennuksensa menettäneet juoksukengät.

Päätös oli ainoa oikea. Olen selvinnyt hyvin raskaista töistä ja vaikka polvi välillä vihoitteleekin, se on selvästi mennyt jo paremmaksi. Tasamaalla kävely ei tunnu missään ja luulenpa, että pystyisin vähän juoksentelemaankin ilman suuria seurauksia. Töitä on kuitenkin vielä parille päivälle, joten säästän juoksuintoani siihen asti. Mihinkään juoksulenkille en tietenkään lähde huonoissa kengissä, mutta ajattelin juoksuttaa koiraa järjettömän kokoisella takapihallamme. Se toimii niin, että minä heitän lelun ja sitten minä ja koira juoksemme molemmat lelun luokse. Kyllä koira saattaisi lelun tuoda luoksenikin, jos jaksaisin odottaa kärsivällisesti, mutta minähän en jaksa, vaan haluan itsekin juosta!

Sitä päivää odotellessa aion pyöräillä, kävellä paljain varpain ja hääräillä statistina polttopuutalkoissa (meinasin kirjoittaa klapihommissa, mutta mietin, onko se liian juntti ilmaus tähän yleiskieliseen tekstiini). Jos sana statisti herättää jotain kysymyksiä, voin avata sitä, mutta juuri nyt en ehkä jaksa. Se vaatisi pitkän selostuksen ja kello näyttää, että minun on aika lähteä olemaan sosiaalinen.

Sen verran haluan vielä sanoa, että olin tänään vähän kateellinen nuoruuden ihastustaan murhaajaksi epäilevälle Maria Kalliolle, kun kuuntelin äänikirjaa, jossa hän kuvaili ajatuksia selvittävää juoksulenkkiään. Tai Leena Lehtolainen kuvaili. Tai vielä tarkemmin Erja Manto kuvaili Leena Lehtolaisen Maria Kalliolle keksimiä ajatuksia. Minä tykkään äänikirjoista silti. Tai ehkä juuri siksi. Juoksulenkistä lukeminen olisi ollut paljon raskaampaa kuin sen kuunteleminen kauniissa ulkoilmassa maailman suloisin otus fleksihihnani toisessa päässä.

Elintärkeä liikunta

Olen jo muutaman päivän ollut todella huonolla tuulella ja ahdistunut turhistakin asioista. Aloin jo vaipua täysin johonkin itsesäälin ja surkuttelun maailmaan, kunnes yhtäkkiä tajusin, että minähän en ole päässyt urheilemaan kunnolla. Kaikki ajatukseni jotenkin kirkastuivat ja hämärä pölyinen asunto alkoi vaikuttaa valoisalta ja kodikkaalta. Tajusin, että minä en voi elää ilman urheilua, koska mielialani vajoaa pohjamutiin, kun en pääse liikkumaan kunnolla. Olen tajunnut sen asian monta kertaa ennenkin, mutta unohtanut, kun urheilusta on tullut itsestäänselvyys. Nyt kun se ei enää ole itsestäänselvyys, huomaan, miten paljon sitä kaipaan.

Vielä pari viikkoa sitten ajattelin, että liikuntani jää kokonaan, ellen pääse juoksemaan, mutta enää en ajattele niin. Olen tajunnut, että minun on pakko liikkua ja jos en voi juosta, liikun muulla tavalla. Onneksi ei tarvitse tosissaan alkaa miettiä vaihtoehtoisia liikuntatapoja, mutta on jotenkin todella lohdullista tajuta, että onnellisuuteni on niin itsestäänselvästä asiasta kiinni. Vaikka joutuisin mihin onnettomuuteen, tuskin koskaan talon itseäni niin pahasti, etten voisi harrastaa mitään liikuntaa.

Sitä paitsi nyt kun tiedän, että kaikkeen surkeuteen helpoin ratkaisu on lenkkarit ja raitis ilma, säästyn paljolta turhalta murehtimiselta ja vellomiselta. Eilenkin olisin voinut alkaa vaikka joogata, mutta siinä vaiheessa kun tämä tietouden salama iski tajuntaani, olin niin iloinen pelkästään sen tajuamisesta, etten olisi tarvinnut enää endorfiineja nukahtaakseni hymy huulilla.

Juoksutauko

Olen juossut vapunaaton jälkeen yhden 30 minuutin lenkin. Jos sitä ei lasketa, juoksutauko on kestänyt melkein kaksi viikkoa ja tulee kestämään vielä toiset kaksi. En ole käynyt lääkärissä, enkä aio mennä, ellei lepo ala auttaa. Tai no lepo ja lepo... kävelyähän minun on pakko harrastaa ja kun muusta urheilusta ei tule oikein mitään, minun on pakko saada kävellä ihan huvinkin vuoksi.

Huomisesta alkaen olisi myös peltotöitä. Jos niitä voisi siirtää, en missään nimessä menisi puolikuntoisena, mutta koska ne on tehtävä tunnilleen tarkkana aikana, on vain pakko toivoa parasta ja tehdä rauhallisemmin kuin tekisi mieli. Jos ensimmäisen päivän jälkeen tuntuu siltä, että polvi menee huonommaksi, jään suosiolla kotiin kahvinkeittäjäksi. Se on kyllä vihoviimeistä ja ahdistavaa hommaa. On kamala katsoa, kun toiset vetävät itsensä ihan piippuun ja itse joutuu kärvistelemään kaiken purkamattoman energiansa kanssa.

Ostin eilen kinesioteippiä ja uskon sen parantavaan voimaan. Teippaustaidoissani tosin on vielä vähän hiomista, koska jo yhden nukutun yön jälkeen ensimmäinen teippi oli rullautunut pois, mutta ensi kerrallapa olen parempi.

Olen viime aikoina yrittänyt ajatella mahdollisimman vähän juoksemista ja mahdollisimman paljon kaikkea ei-liikunnallista. Aika huonosti olen onnistunut, koska eilenkin ostoskeskuksessa löysin itseni koko ajan urheiluvaateosastolta, vaikka päätin, etten saa ostaa yhtään urheiluvaatetta ennen kuin olen taas kunnossa. Juoksu- ja liikuntasuunnitelmatkin pyörivät koko ajan päässäni ja kirjaan niitä ylös harva se päivä. Olen päättänyt, että kun tästä tokenen, teen itselleni uuden suunnitelman ja jätän puolimaraton-ohjelman ja puolimaratonhaaveet odottamaan syksyä. Uusi ohjelmani tulee sisältämään juoksun ja lihaskuntoharjoittelun lisäksi ainakin yhden pitkän kävelylenkin, koska totesin viime viikolla, että kävely voi olla todella miellyttävää muulloinkin kuin siirryttäessä paikasta toiseen. En ollut jotenkin aikaisemmin tajunnut, että ei kävelylenkin tarvitse kestää puolta tuntia, vaan se voi kestää vaikka kaksi ja puoli tuntia ja siinä ajassa ehtii uppoutua niin omiin maailmoihinsa, ettei todellakaan ole tylsää.

Luulen, että tulen jossain vaiheessa myös kokeilemaan juoksun ja kävelyn yhdistämistä. Minä kun haluaisin olla lenkillä kauan, mutta kuntoni ja varsinkin raajani eivät kestä tuntikausien juoksemista, niin aion pidentään kestoa kävelemällä. Aikaisemminkin olen aina lenkin alussa ja lopussa kävellyt viitisen minuuttia, mutta ihan hyvin voisin kävellä vartin tai vaikka puoli tuntia. Niin saisin tunnin lenkkiin helposti tuplasti lisää kestoa ja olen varma, ettei se kävely täysin hukkaan menisi, vaikkei samoja asioita kehitäkään kuin juoksu.

Satasten kynnyksellä

Vilkaisin äsken kilometrejäni ja kävely ja juoksu ovat molemmat siirtymässä uudelle sataselle. Kävelyä 394 ja juoksua 292 kilometriä. Tavoitteeni kannalta olen yli 100 kilometriä jäljessä. Jälkimmäinen luku tulee vain kasvamaan, kun polveni jatkaa kenkkuiluaan. Eilen juoksin lyhyen lenkin ja kuvittelin polven jo parantuneen. Tuntuivathan jalat vähän oudolta, mutta niin koko kroppaa melkein viikon levon ja rälläämisen jälkeen. Tänään kuitenkin totesin, että en ole tervettä nähnytkään. Parin kilometrin matkalla yliopistolta kotiin polvi alkoi ärtyä koko ajan enemmän ja lopulta totesin, etten voi iltapäivällä mennä edes kauppaan. Siispä Salen kautta kotiin kuluttamaan sohvaa.

On tämä pakkolepo siinä mielessä hyvä, että nyt saan unohtaa kaikki haaveet elokuviin menemisestä ja kenkäkaupoista ja keskittyä opiskeluun, mutta on silti tosi kurjaa olla kahlittuna pieneen kaksioon ja ihailla lämpenevää säätä vain ikkunan takaa tai korkeintaan parvekkeelta. Ja minun oikeasti pitäisi mennä ostoksille. Meinasin tänään lähteä juoksulenkkareissa tenttiin, kun tennareistani on kantapäät niin pahasti hajalla. En sitten kuitenkaan halunnut tuhlata juoksukilometrejä siihen, että näytän järjettömän tyhmältä.

En tiedä, pitäisikö jo unohtaa kokonaan haaveet puolimaratonista ja polven parannuttua aloittaa ihan alusta. Vai paraneeko se edes pelkällä levolla? Mies vähän vihjaisi, että lääkäriinkin voisi mennä, mutta tuskin minua edes päästettäisiin, jos sanon, että polvi on ollut viikon kipeä ja siinä välissä viikonlopun terve. Jos en harrastaisi juoksemista, tällainen pikku kolotus ei tuntuisi missään. Nyt se jyskyttää koko ajan tajuntaani kauhukuvia siitä, etten enää juokse tai että kävelyäkin pitää alkaa pysyvästi rajoittaa. Mutta ei mistään kovin vakavasta oikeasti voi olla kyse, kun kipu on niin päällä-pois-päällä-pois aivan kuin joku vain välkyttelisi valoja saadakseen minut vähän ärsyyntymään.

Minun piti kirjoittaa vielä suhteestani sykemittariin, mutta koska juoksu on liian raastava aihe tähän hetkeen, siirryn toiseen välilehteen katsomaan Suomen suosituinta draamasarjaa, josta pysyin erossa yli kuukauden, kunnes yksinäinen ilta sai minut avaamaan Katsomon ja huomaamattani olinkin katsonut yli 30 jaksoa muutamassa päivässä. Tuskin tarvitsee edes kertoa, mistä sarjasta on kyse.

Sunnuntailojumista

[Teksti kirjoitettu jo 5.päivä, siksi aihe ja päivämäärä eivät täsmää.]

Polvikipu lähti yhtä nopeasti kuin tulikin. Olen eilisen ja tämän päivän aikana kävellyt n.15 kilometriä ilman minkäänlaisia todellisia merkkejä polvivammasta. Kyseessä oli siis varmaankin vain jonkun hermon huono asento tai jotain. Pelästyin silti sen verran, että aion jatkossa rajoittaa metsäpolkulenkkini yhteen viikossa ja lisätä liikkeitä ja sekunteja lämmittely- ja venyttelyrutiineihini.

Koska minulla on nyt väsynyt ja saamaton olo, eikä suunnittelemani ahkera opiskelu ota onnistuakseen, vastailen Iinan esittämiin kysymyksiin. Koska en nyt välitä koska-sanan ylikäytöstä, kerron vielä, että kirjoitin vastaukseni yhtenäiseksi tekstiksi kysymys-vastaus-parien sijaan, koska minä itse luen mieluummin yhtenäistä tekstiä kuin kysymyksiä ja vastauksia. Jätin pois kysymykset, joihin vastasin jo.

1. Luetko paljon toisten blogeja?
2. Mitä urheilu merkitsee sinulle?
3. Mitä eri lajeja harrastat säännöllisesti?
4. Mitä muuta harrastat kuin urheilua?
5. Paras urheilumuistosi?
6. Tärkein urheiluvarusteesi?
7. Paljonko urheilu vie aikaasi tavallisella viikolla?
8. Minkälainen harjoittelija olet?

1. Seuraan blogilistan kautta 20-30 blogia, joista säännöllisesti (useamman kerran viikossa) luen ehkä kymmentä. Juoksu- ja muiden urheiluaihesten blogien lisäksi luen muutamaa lifestyle-blogia ja ruokablogeja.

2. Urheilu on minulle koko ajan tärkeämpää enkä voisi kuvitella eläväni ilman sitä. Kun muutama päivä sitten polvikipu jysähti tajuntaani, olin ihan masentunut. En halunnut tehdä yhtään mitään eikä päässäni pyörinyt kuin yksi ajatus, etten voi loppuelämäni aikana tehdä mitään muuta kuin maata sohvalla tuijottamassa televisiota. Omin jaloin liikkuminen on minulle valtavan tärkeätä.

3. Juoksun kanssa lähes yhtä tärkeä liikuntamuoto minulle on kävely. Joku voisi pitää sitä välttämättömänä hyötyliikuntana, jota ei pitäisi mitenkään nostaa jalustalle, mutta minäpä teen juuri niin. En ymmärrä sitä, että liikutaan pienimmätkin matkat autolla ja sitten käydään varta vasten kävelylenkillä. Minun kävelyni koostuu muutaman kilometrin pätkistä, mutta niitä tuleekin monta päivässä. Tänä vuonna olen kävellyt melkein 400 kilometriä ja niistä yli 90 prosenttia on paikasta toiseen liikkumista.
Juoksun ja kävelyn lisäksi yritän tehdä säännöllisesti lihaskuntoa, mutta välillä se tahtoo unohtua. Treenaan lähinnä ulkokuntolaitteilla, kahvakuulalla, käsipainoilla ja omaa kehoa vastuksena käyttäen.

4. Urheilun jälkeen rakkain harrastukseni on kirjoittaminen. Blogin lisäksi kirjoitan kirjeitä, päiväkirjaa, novelleja, runoja, sähköposteja ja tietenkin paljon koulutehtäviä. Kuten varmaan kaikki kirjoittamista rakastavat, minä myös luen paljon. Viime aikoina tenttikirjat ovat syöneet lukuintoani, joten olen lukenut lähinnä lehtiä ja Juha Vuorista. Tilaan opiskelijabudjettiini nähden aivan liian montaa lehteä, mutta olen huomannut niiden avartavan maailmaani valtavasti. Lähes päivittäin huomaan aloittavani lauseen: "Luin lehdestä, että..." Kesä- ja joululomalla kuitenkin keskityn myös romaaneihin ja runokirjoihin. Perinteenäni on lukea joululomalla vähintään kaksi kirjaa ja kesälomalla monta kirjaa viikossa.

5. Ilmauksesta "paras urheilumuisto" mieleeni nousee heti hyviä hetkiä hyötyliikunnan parista, mutta jos pitää tehdä valinta "oikeaan" urheiluun liittyvistä muistoista, valinta on vaikeampi. Ei ole mitään yhtä hetkeä ylitse muiden. Tietenkin jotkut hetket ovat parempia kuin muut, mutta ne ovat hyviä nimenomaan siinä hetkessä. Endorfiinihumalan ja ympäristön täydellinen vuorovaikutus ei kuulosta kerrottuna kovin kummoiselta varsinkaan jos ei muista mitään yksityiskohtia tai edes sitä, oliko kesä vai talvi. No, voisin nimetä ainakin yhdeksi parhaista urheilumuistoista viime talvisen peltolenkkini, kun lähdin peltotielle, jossa pahimmillaan upposin lumeen reittä myöten. Muutenkin koko reittini oli vähintään 10 sentin lumihangen peitossa, mutta se tuntui ihan helpolta peltopätkään verrattuna. Kotiin tullessa oli aika voittajaolo.

6. Tärkein urheiluvarusteeni on urheilurintaliivit, koska ilman niitä ei voi juosta missään maastossa tai missään tilanteessa. Juoksukengät tulevat tietysti lähes yhtä tärkeänä kakkosena, mutta esimerkiksi paikallaanjuoksua voi kotona harrastaa ilmankin.

7. Tyypillisenä viikkona minulta kuluu varsinaiseen urheiluun 8-10 tuntia, mutta jos kaikki verryttelyt, venyttelyt ja muut liikunnalliset oheistoimet lasketaan mukaan niin tuntimäärä on pari tuntia korkeampi. Jos haluaa vielä tarkemman luvun siitä, paljonko urheily syö vapaa-aikaani, mukaan pitäisi laskea myös suunnittelut, vaatteiden vaihdot, varusteiden hankinta jne, mikä toisi taas tunnin-pari viikossa lisää.
Kun reilu vuosi sitten aloin käyttää Heiaheiaa, määritin viikkotavoitteeksi 6 tuntia. Aluksi senkin täyttäminen vaati minulta tietoista yritystä, mutta pikku hiljaa tavoite täyttyi helpommin ja helpommin ja nostin sitä. Tällä hetkellä tavoitteeni on 8,5 tuntia ja toisina viikkoina se jää vähän alle ja toisina ylittyy reilusti. Muutaman kuukauden päästä voin toivottavasti taas vähän nostaa sitä ja vuoden päästä 10 tuntia on jo itsestäänselvä vähimmäistavoite.

8. Olen puolirutinoitunut urheilija. Haluan urheilla aina suunnilleen samaan aikaan ja tietää ennalta, mitä teen ja kuinka kauan. Saatan kuitenkin fiiliksen mukaan vaihtaa treenien paikkaa keskenään, pidentää tai lyhentää niitä ja siirtää seuraavalle päivälle tai jopa viikolle. Joskus innostun kokeilemaan jotain uutta minulle outoon vuorokaudenaikaan ja joskus taas uudet jutut odottavat kokeilemista viikkokaupalla, kun pitäydyn vain vanhoissa ja tutuissa tavoissa urheilla. Ainoa pysyvä piirre on se, etten koskaan jätä suunniteltua treeniä väliin muun kuin levon tarpeen takia. Pyrin aina olemaan suunnitelmissani realistinen ja teen mieluummin ylimääräisiä treenejä kuin jätän suunniteltuja pois.

Haasteista

Uusi haaste. Kiitos Iina. Kysymykset ja vastaukset saavat kuitenkin jäädä odottamaan parempaa aikaa, koska muuten huomaan kohta kirjoittavani pelkkiä kysymyksiä ja vastauksia ja käyttäväni kaiken aikani haastettavien blogien etsimiseen.

Oma elämäkin tarjoaa tällä hetkellä ihan kylliksi haastetta. Tajusin vappuna, että olen käyttänyt järjettömän paljon aikaa itseeni - opiskeluun, rentoutumiseen, oleskeluun, urheiluun - ja jättänyt muut ihmiset ihan huomiotta. Tietenkin voisin olla hyvin tyytyväinen, että pystyn viihtymään itsekseni ja tekemään asioita, jotka edistävät hyvinvointiani ja mahdollisesti auttavat minua tulevaisuudessa, mutta kyllä elämästä silti pitäisi löytää aikaa muillekin vaikka se tarkoittaisi välillä valvomista ja päänsärkyä.

Saan välillä kuulla leikkimielistä kuittailua siitä, että olen keski-ikäistymässä, mutta oikeastaan se on ihan totta. Minun pitäisi löytää joku tasapaino terveellisen ja turvallisen elämän ja opiskeluelämän väliltä. Ratkaisu ei ole juhliminen vesilinjalla, koska univelka aiheuttaa minulle yhtä pahoja oireita kuin alkoholikin. Enkä minä halua pilata lenkkiäni huonolla ololla, oli syy siihen mikä tahansa.

Luulen, että olen elänyt vähän hedonismin paradoksissa. Olen minimoinut kaiken epämiellyttävän silläkin uhalla, että olen menettänyt paljon miellyttävämpiä hetkiä. Toisaalta tämä kevät on ollut yksi elämäni onnellisimmista. Olen varma, että suurin syy siihen on nimenomaan juoksu ja sen aiheuttamat rutiinit, jotka toisaalta vieroittavat minua ikäisteni elämästä. Totesin eilen, että ei ihme, etten ole tuntenut itseäni yksinäiseksi kurjaksi, kun olen jättäytynyt pois useimmista bileistä, koska kun ne alkavat kunnolla käynnistyä, minä olen jo menossa nukkumaan. Enkä voisi kuvitellakaan enää palaavani myöhäänvalvomisen ja nukkumisen unirytmiin. Sitten aikani ei ainakaan riittäisi yhtään mihinkään, koska minä kykenen iltaisin vain passiiviseen television tuijotteluun tai hajamieliseen internetin selaamiseen.

Ehkä kesä ja lisääntynyt vapaa-aika saa ajankäyttöni palaamaan uomiinsa. Sitten minulla saattaa olla aikaa blogihaasteillekin.

Ensimmäinen vamma?

Polveni on kipeä. Käveleminen tuntuu inhottavalta, joten pakollisia siirtymiä lukuunottamatta aion pysyä mahdollisimman paikoillani.

En tiedä, onko tämä seurausta huonoista lenkeistä. Viime perjantaina juoksin elämäni ensimmäisen oikeasti huonon lenkin, jonka aiheuttama vitutus ei kadonnut edes sen yliarvostetun lämpimän suihkun jälkeen. Edellispäivänä paha karma jatkoi jylläämistään ja vasta 45 minuutin jälkeen juoksu alkoi sujua. Viimeisellä neljänneksellä hyvään fiilikseeni kuitenkin sekoittui mystinen tuntemus polvessa. Pitkillä lenkeillä on lähes aina jotain outoja fiiliksiä, joten unohdin koko asian varsinkin kun rappusten nousu ei tuntunut miltään.

Kipu kuitenkin palasi eilisiltana. Olin koko päivän istunut piknikillä, joten jos kyse oli ylirasituksesta niin hermoni olivat aika paljon jäljessä - edellisestä lenkistä kun oli yli vuorokausi. Olen pohtinut, ärtyikö polveni huonoista istuma-asennoista, mutta se tuntuisi aika absurdilta.

Mieltäni vähän rauhoittaa, että minusta on tuntunut tältä ennenkin, ihan juoksuhistoriani alussa. Ängin silloin juoksutreenini töiden sekaan, vaikka töissä olisi riittänyt treeniä ihan yksinäänkin. Kun polvi alkoi tuntua oudolta, en ollut kovin yllättynyt. Pidin sitä normaalina reaktiona fyysisesti rankkaan ajanjaksoon. Kesätyöni kun usein ovat sellaisia, että töitä tehdään niin kauan kunnes minä sanon, etten enää jaksa. Se tarkoittaa sitä, että jos jalkoja särkee ja väsyttää, mutta tiedän pystyväni kävelemään vielä tunnin, niin sitten kävellään.

Olin silloinkin ihan varma, että polvi paranee levolla, mutta ikävä kyllä täyttä lepoa ei ollut saatavilla. Minun piti lähteä viikoksi tekemään seisomatyötä lähes ympärivuorokautisella työtahdilla. Jatkuvasta seisomisesta, huonosti nukkumisesta ja kyykistelystä huolimatta polveni parani ja parin päivää toivuttuani jatkoin juoksuohjelmaa ilman mitään ongelmia.

Luulen, että jo huomenna tajuan ylireagoineeni. Aion silti ottaa tämän mahdollisesti säikähdykseksi jäävän varoituksen tosissani ja siirtää suunnitelmiani ainakin viikolla. Tietenkin voi olla, että vaikka tässä on ollut vain kaksi lenkkiä seitsemään vuorokauteen, alkoholin nauttiminen on hidastanut palautumista. Juon yleensä aika harvoin, mutta nyt sattui kahdet hyvät juhlat samalle viikolle.

En voisi olla tyytyväisempi, että juoksen "kilpailuni" omin päin kun voin sitä nyt näin kätevästi siirtää. Tietenkin minua harmittaa, että joudun niin tekemään, kun olen siitä niin paljon intoillut, mutten halua ottaa mitään riskejä. Elämän pisin lenkki ei ehkä ole hyvä tapa palkita rasittunutta jalkaa.

Haaste

Suurkiitokset Inkalle haasteesta! En odottanut saavani tällaista enkä muutenkaan odottanut kenenkään huomioivan minua esimerkiksi mainitsemalla minut blogissaan saati edesauttavan minua saamaan lisää näkyvyyttä. Ehkä kuitenkin haluan sitä, koska onhan aina olemassa se mahdollisuus, että joku tykkää lukea tekstejäni ja ehkä jopa hyötyy siitä jotain.

Ohjeiden mukaan minun pitäisi kertoa itsestäni 11 faktaa, vastata 11 kysymykseen ja haastaa 11 alle 200 lukijan blogia. Myönnettäköön, etten lue niin monta urheiluaiheista blogia ja olisi typerää laittaa tähän jotain ruokablogeja, mutta ehkä keksin jonkun ratkaisun kun sitä esimerkiksi huomenna lenkillä pohdiskelen. Vastaan kuitenkin kysymyksiin nyt jo, kun on aikaa ja innostusta.

 1. Onko sinulla ollut ikäkriisiä?
- On montakin. Yleensä alan kriiseillä jo puoli vuotta etukäteen, joten yleensä syntymäpäivä menee ihan iloisin mielin. Luulen asian kuitenkin muuttuvan, kun täytän 25. Syntymäpäivät saavat minut aina miettimään, mitä olisi pitänyt siihen ikään mennessä jo kokea ja saavuttaa. Jos en ole mielestäni saavuttanut tarpeeksi, iskee ahdistus siitä, että kohta olen 40 ja lapseton ja yksinäinen, enkä voi enää toteuttaa yhtään unelmaani.

2. Mikä blokkaamisessa on vaikeinta? Mitä bloggaaminen antaa sinulle?

- Tekniset jutut. En ole kiinnostunut mistään muusta kuin kirjoittamisesta ja lukemisesta, joten ulkoasu saa olla mitä on. En omista kameraa, enkä halua opetella liittämään netistä haettuja kuvia (saati etsiä niitä), joten tämä yksinkertainen linja tulee pysymään. Tähän mennessä olen ollut tyytyväinen, että on ollut joku paikka, johon kaataa ylimääräiset ajatukset. Avomies vaikuttaa välillä selvästi kyllästyneeltä juoksupohdintoihini.

 

3. Mihin kysymykseen haluaisit vastata?

- Ei aavistustakaan. Voinhan kuitenkin kertoa haluamiani asioita ilman kysymystäkin.

 

4. Miten läheisesi suhtautuvat bloggaamiseen?

- Eivät tiedä enkä varmaan aio kertoa. He saavat luvan kuunnella urheilukuulumiseni korvillaan eikä silmillään. Minä kuitenkin haluan vielä höpöttää kaiken tämän kirjoittamisen lisäksi.

 

5. Mistä haaveilet?

- No asiaan kuuluvasti siitä että voisin juosta maailman ympäri. Haluaisin, että voisin lähteä jonkun pikkuisen juoksurepun kanssa ja vaan juosta ja nukkua kun nukuttaa ja syödä kun nälättää. Vielä kun olis koira juoksuseurana niin olis täydellistä.

 

6. Mitä tekisit jos kukaan ei koskaan saisi tietää sitä?

- En mitään. Sama kai se, tietääkö joku muu vai ei. On minulla paljon muitakin haaveita muuhun elämään ja urheiluunkin liittyen. Ei niitä kaikkia jaksa kertoa. Siinä menis koko päivä, jos luettelisin.

 

7. Mikä olisi pahin mitä voisi tapahtua blogin pitämisen kannalta?

- Tekniset ongelmat. Lopettaisin varmaan koko homman, jos niitä ilmenisi paljon. Minulla ei vain ole hiukkaakaan kärsimystä tapella minkäänlaisten laitteiden kanssa.

 

8. Koska olet viimeksi havahtunut ylenmääräiseen herkutteluun?

- Havahtua on väärä sana. Krapulassa syön yleensä järjettömästi, mutta viimeksikin ihan varauduin siihen ennalta. Kun juon harvoin, voin ihan hyvin mättää sen yhden päivän mitä sielu sietää. En esimerkiksi syö sipsejä juuri koskaan selvin päin.

 

9. Mikä liikkuminen on parasta tällä hetkellä? Mitä teet mieluiten?

- Juoksen. Parasta on pitkät lenkit.

 

10. Miten vietät lepopäivät?

- Yleensä järjestän lepopäiviksi kiireisimmät päivät, jolloin vapaa-aikaa ei edes juuri ole tai se on täynnä ohjelmaa, mutta jos päiväni on tyhjä (kuten tänään) käytän urheilusta vapautuneen ajan lojumiseen ja ei-minkään tekemiseen. Tänään olen esimerkiksi katsonut netti-tv:tä ja kuunnellut musiikkia.

 

11. Mitä meinaat tehdä seuraavaksi?

- Ai seuraavaksi tänään? Kello on melkein kymmenen, joten tuskin kovin paljoa. Katson ehkä yhden jakson Salkkareita ja menen nukkumaan. Huomenna on edessä elämäni pisin pitkä lenkki ja tarvitsen hyvät yöunet.

Edit. Nähtävästi unohdin myös ne 11 faktaa itsestäni. Aion kirjoittaa ne samalla kun jaan haastetta eteenpäin. Keksin jo hyviä kysymyksiä, joten mikäli joku minulle tuntematon aloitteleva urheilubloggari sattuu tätä lukemaan, saa ehdottomasti esittäytyä! En keksi kuin ehkä 3 potentiaalista haastettavaa.

Pohdintaa puolimaratonista

Aloitin juoksun 20.6.2012. Tietenkin olin sitä ennen käynyt lenkillä ja joskus 15-16-vuotiaana juossut aika paljonkin. Aikaisemmin se on kuitenkin ollut niin satunnaista ja ennen kaikkea tietämätöntä ja vääränlaista pyristelyä, että voi hyvin ajatella juoksuhistoriani alkaneen vasta viime kesäkuusta.

Jos juoksemistani ajatellaan lapsena, sen alkuun laittamisesta olisi nyt 10 kuukautta. Koska ensilenkistä lähtien ei ollut varmaa, että haluan juosta lopun elämääni, voidaan ajatella laskemisen alkaneen vasta heinäkuusta. Nyt ollaan siis syntymän ihmeen lähellä ja jotain mullistavaa pitäisi tapahtua. Niinpä tein päätöksen ja aion juoksuohjelmani loppuun juosta puolimaratonin. Se ei todellakaan ollut ohjelman aloittaessani ajatuksissani, vaan ajattelin juosta jonkun 15 kilometriä tai tavallisen pitkiksen ja jatkaa sitten vaan jollain muulla ohjelmalla.

En edelleenkään ole tippaakaan kiinnostunut kilpailuista enkä usko, että tulen vielä hetkeen kiinnostumaankaan. Aion juosta puolikkaani kotikaupungin turvallisilla ja rauhallisilla hiekka-, pyörä- ja maanteillä. Jälkimmäisillä tietenkin vain lyhyen pakollisen pätkän ja senkin suhteen olen päättänyt, että jos liikennettä on paljon (mitä en kyllä usko) juoksen metsässä. Tietenkin voisi olla helpompaa päästä kisafiilikseen ja antaa kaikkensa, jos ympärillä olisi muita juoksijoita, mutta minä haluan juosta yksin.

Olen yrittänyt miettiä syytä, miksi kammoan kilpailuajatusta niin paljon ja olen jotain keksinytkin. Ensimmäinen syy on kotonani. En sano perheessä, koska en edelleenkään koe häntä perheenjäseneksi, vaikka ehdimmekin saman katon alla asua melkein kymmenen vuotta. Herra kaikkitietävä on vanha urheilija, joka kuvittelee tietävänsä kaikesta kaiken ja jonka on mahdotonta hyväksyä uusia tapoja harjoitella. Viime syksyinen juoksuohjelmani esimerkiksi oli ihan surkea ja turha, koska siinä oli kävelyä mukana. Kumma juttu, että sen tyhjänpäiväisen ohjelman avulla kuitenkin pidensin juoksumatkaa kilometristä kymmeneen kilometriin vain kahdessa kuukaudessa.

Kyseisen herran vuoksi haluan pitää mahdollisimman matalaa profiilia juoksemisestani. Toki hän on  pannut merkille lenkillä käymiseni ja suhtautuu minuun selvästi paljon kunnoittavammin aivan kuin ihmisarvoni olisi juoksemisen myötä kohonnut montakin pykälää, mutta minä en aio antaa aineksia senkin kunnioituksen katoamiseen. Pieleen mennyt juoksukilpailu olisi ehdottomasti sellainen aines. Jos esimerkiksi keskeyttäisin tai saisin huonon ajan ilman että olisin oksentanut verta olisin jälleen turha tyttö, josta ei ole mihinkään. Ei sillä, että hänen mielipiteillään nyt olisi niin kovasti väliä, mutta inhimillinen mieleni kuitenkin haluaa hyväksyntää jopa näennäisiltä vihollisiltaan.

Toisena syynä voisin pitää joukkuelajihistoriaani. Minuun on iskostunut mielikuva siitä, että olen surkea urheilija ja minun paikkani kilpailuissa on vaihtopenkillä, joten en todellakaan halua mennä ihmisten ilmoille ennen kuin oikeasti olen jotain ihan muuta. En myöskään halua olla kenenkään minua paremman valvovan katseen alla, vaikka tiedänkin, etteivät ne muut juoksijat ketään arvostele.

Kolmas syy on uskomattoman huono kykyni antaa kaikkeni urheilussa. Opettajat ovat aina sanoneet, että olisin pystynyt parempaan. Juoksutesteissäkin juoksin tietenkin mielestäni tosi kovaa, mutta kun maaliin saapuessani menin rennosti nurmikolle istumaan ja katselin vieressäni punaisena henkeään haukkovia kavereita tajusin, että en todellakaan yrittänyt parastani. Jo joukkuelajiaikana yksi kaveri sanoi, että en ole nopea, mutta jaksan pitkään. Kumma, etten silloin tajunnut, että minunhan kuuluisi harrastaa kestävyyslajeja. Mieluummin hivutan voimiani pikku hiljaa tuntikaupalla kuin annan kaikkeni kymmenessä minuutissa.

Siinä onkin neljäs syy. En pidä epämukavuusalueesta ja kilpailu on sitä. Haluan, että on kivaa. Olisi  ristiriitaista mennä kilpailuun juoksemaan ihan vain omaksi ilokseen ja katselemaan maisemia.

Nyt olen kuitenkin tajunnut, että minä haluan tietää tasoni ja jotta saisin sen selville, minun on poistuttava iloisen juoksun kuplastani. Uskon myös, että itsensä kanssa kilpailu voi tuskasta huolimatta olla iloista ja maalissa häämöttävä palkinto voi olla jotain, mitä en ole osannut odottaakaan.

43/268 kilometriä

Olen tämän päivän lenkki mukaan lukien juossut ampiaisennahkatossuilla vähän yli maratonin verran. Voisi kai jo olettaa, että sisäänajo alkaa olla pikku hiljaa suoritettu. Vammasaldoksi jäi yksi ainoa säälittävä rakko. Se oli todellakin niin säälittävä, että diagnosoitiin vaadittiin kaksi tarkkanäköistä silmäparia ja silti rakko vaikutti liian pieneltä ollakseen todellinen. Koska siitä seurasi enemmän hupia kuin harmia, en laske sitä edes kenkien miinuspuoleksi. Sen sijaan liian pitkät nauhat voisin laskea, mutta nekin johtuvat lähinnä siitä, että minulle olisi saattanut sopia paremmin puoli numeroa pienempi koko. Vaikka olen oikeaoppisella nauhoitustekniikalla saanut kengät kurottua täydellisen kokoisiksi, nauhat yltävät pohjan alle tuplasolmusta huolimatta. Näin keväällä se ei vielä aiheuta ongelmia, koska työnnän nauhat housunlahkeisiin, mutta kesällä pitää keksiä joku toinen taktiikka. Sukanvarsiinkaan ei voi kesällä työntää, koska käytän silloin varrettomia sukkia. Tietenkin nauhat voisi julmasti katkaista, mutta pelkään niiden purkautuvan ja olen vielä niin rakastunut kenkieni ulkonäköön, etten halua pilata niitä millään tavalla.

Tänään kyllä menin uusilla kauniilla kengilläni ekaa kertaa metsään. Käännyttyäni kotimatkalle tuuli puhalsi niin ilkeästi, että halusin päästä suojaan ja metsän puut sitä tietenkin tarjosivat. Myönnettäköön, että otin jopa muutamia kävelyaskeleita, kun en halunnut tärvellä kenkieni kaunista väriä astumalla mutaläjään. Saatoin kyllä samalla suojella housujanikin, koska muta tunnetusti on liukasta ja johtaa huolettomalla askelluksella helposti kaatumiseen.

Nyt on ehkä aika avata vähän tuota keksimääni termiä ampiaisennahkatossut vaikka se saattaakin olla aika läpinäkyvä. Kenkäni eivät siis ole tiikerin- tai leijonanväriset, vaan räikeän täydellisen mustakeltaiset. Päällisen verkko tuo jopa mieleeni hunajakennot.

Ensin ajattelin, että ampiaisennahka ei tuota oikeanlaisia mielikuvia vauhdikkaista juoksukengistä saati minusta, mutta sitten muutin mieltäni. Ampiaisethan ovat uskomattoman nopeita eläimiä ja jos minun jonkun eläimen nahasta valmistettuja kenkiä pitäisi pitää, valitsisin ehdottomasti hyönteiset. Tietenkin nyt voidaan saivarrella siitä, onko hyönteisillä nahkaa, mutta siihen en lähde. Koen, että ampiaisennahkakengät kuvastavat minun arvojani aika hyvin. Olenhan true vegaanien silmissä pelkkä soijajogurttia rakastava sekasyöjä, koska syön hunajaa. Olen jopa niin radikaali ruokatottumuksissani, että voisin syödä hyönteisiä, jos niitä olisi kadulla tarjolla kuin Aasiassa. Ei sillä, että tykkäisin välttämättä niiden mausta, ennhän ole koskaan maistanut, en edes lapsena, kun kastematojen syöminen oli kai tapana.

Tarkoitukseni ei ole puhua ruokavaliostani tämän enempää, mutta halusin vain mainita nämä uskomattoman syvälliset ajatukset, joita äsken juostessa pyörittelin päässäni.

Maisemia

Joskus lenkillä sanon itselleni, että näissä maisemissa sielu lepää. Se kuulostaa kliseiseltä ja tyhmältä, mutta on usein ihan totta. Kun lauantaina juoksin hiekkatiellä peltojen keskellä, pääni oli ihan harvinaisen tyhjä. Ainoat virikkeet olivat loputtomiin jatkuva pelto- ja metsämaisema. On mahdotonta olla stressaantunut tai ylirasittunut sellaisessa ympäristössä. En malta odottaa kesää, kun vilja kasvaa ja maisemista tulee vielä kaksin verroin kauniimpia ja rauhoittavampia.

Koska lapsenmielisenä ihmisenä kuitenkin pidän hauskoista asioista lenkin varrella, olin hyvin iloinen kun minua vastaan tuli ravihevonen kärryineen. Hevosen mentyä ohi minä aloin juosta hevosen jalanjäljissä. Pelkkä ajatus oli äärimmäisen hauska ja vielä hauskempaa oli, kun hevosen askeleet olivat vain hiukan omiani pidemmät.

Vähän myöhemmin saman lenkin varrella ohitin pihan, jossa oli koira vapaana. Nähdessään juoksevan ihmisen koira vauhkoontui täysin ja alkoi juosta pihansa tienpuoleista reunaa edestakaisin. Sillä aikaa kun minä juoksin kerran pihan ohi, koira juoksi saman matkan varmaan kolmeenkymmeneen kertaan. Melkein meinasin kääntyä takaisin ja juosta pihan ohi vielä uudelleen, mutta koira olisi varmaan seonnut päästään.

Sunnuntaina juoksin tylsissä maisemissa eli teollisuusalueella ja pyörätiellä ison tien varressa. Lenkin aikana ajattelin, että täällä päin en varmaan juokse toiste, mutta muutinkin mieltäni. Sain nimittäin todisteen siitä, kuinka täydellisesti pienessä kaupungissa juostessa tulee huomatuksi. Ei minulla tietenkään ole mitään tarvetta julistaa koko maailmalle että minä hei juoksen ja katsokaa kun olen reipas, mutta en voi väittää, etten pitäisi siitä. Pidän siitäkin, kun kotikaupunkini ruokakaupassa ihmiset tunnistavat minut ja varmasti kiinnittävät huomiota, jos olen pukeutunut erityisen hienosti tai rumasti.

Kun sunnuntaina pysähdyin vähän ennen kotipihaa juttelemaan tuttujen kanssa, sain kuulla, että henkilöllisyyttäni oli oikein spekuloitu. Olin kuulemma pari kilometriä aikaisemmin juossut tuttujen ohi ja he olivat ihmetelleet, että kuka tuo uusi juoksija oikein mahtaa olla.

Olen minä kyllä autoilijoistakin huomannut, että kotona katseet kääntyvät ihan eri tavalla kuin opiskelukaupungissa. Jälkimmäisessä olen vain yksi juoksija muiden joukossa, eikä ketään kiinnosta. Koen olevani aika onnekas, kun voin juosta kahdessa niin erilaisessa kaupungissa. Välillä paistattelen mielelläni katseissa, mutta pidän siitäkin, etten ole aina spottivalon alla.  Puhumattakaan siitä, kuinka mahtavaa on, kun voi samoihin reitteihin kyllästyttyään mennä välillä juoksemaan toiseen kaupunkiin ihan uusia reittejä ja katselemaan ihan erilaisia maisemia!

Pakollinen lepopäivä numero kaksi

Eilen oli pakollinen lepopäivä numero yksi. Pakollisuus muodostui siitä, että olin levon tarpeessa ja siitä, että olin kahdeksasta seitsemään yliopistolla. Koko päivän kyynärpään ja ranteen väliset lihakset oikuttelivat (saa kertoa, mitä ne on nimeltään, en löytänyt 10 sekunnin haulla tyydyttävää vastausta) ja hankaloittivat kipeydellään varsinkin kirjoittamista. Aloitin viime perjantaina Facebookin Kesäkunto-haasteen, mutta alan epäillä, onko punnerrusosuus kuitenkin liikaa heiveröisille käsilleni. Teen tietenkin naisten punnerruksia, koska en muuhun pysty, mutta jos lihakset särkevät levossakin, niin tuskin sisulla painaminen kamalasti auttaa. Nyt olen kolmen päivän ajan kerryttänyt punnerrussaldoa ja kerrytän vielä tämänkin päivän. Ehkä viikonloppuna olenkin jo täysin voimissani ja jaksan kertyneet punnerrukset kuin vettä vain.

Tänään on siis pakollinen lepopäivä numero kaksi. Syynä yksinkertaisesti levon tarve. Eilen kun lopulta iltayhdeksältä pääsin sohvalle jatkamaan kielenopiskelua vieraskielisellä ja -tekstisellä elokuvalla tajusin, että minun jalkalihaksiani oikein särkee. Pientä venyttelyä olisi ehkä voinut harrastaa, mutta tiesin, että se on täysin turhaa ilman lämmittelyä ja siihen voimani eivät riittäneet. Sitä paitsi mahani oli täynnä keittoa ja venyttely olisi ollut vähintäänkin epämiellyttävää.

Tänään olen niin väsynyt, etten osaa edes kaivata urheilua. Ei ole käynyt mielessäkään, että voi harmi kun en pääse juoksemaan. Huomenna olen varmasti henkisesti ja fyysisesti eheytynyt, kun monistenippukoe on takana päin ja viikonloppu edessä. Menen kotikulmille ja vaikka yleensä yritän järjestää lenkkini niin, etten joudu raahaamaan juoksuvarusteita mukanani, nyt teen sen mielelläni. Olen alkanut kyllästyi samoihin reitteihin. Uusia metsäreittejäkään ei voi tähän vuodenaikaan etsiä, koska pelkkä kuivempien reittien jolkottelu on saanut minut pulppaamaan petollisen märkään mättääseen jo useamman kerran. Tietenkin ne ovat olleet hauskoja kokemuksia, mutta en minä ehdoin tahdoin lähtisi ainakaan alkulenkistä jalkojani kastelemaan.

Ai niin on kyllä mainittava, että kaaduin tiistaina toisen kerran lenkkihistoriani aikana! En voinut olla ajattelematta ihmisten epäuskoisia kysymyksiä siitä, juoksenko oikeasti koko vuoden samoilla kengillä. Nimittäin tämä toinen(kaan) kaatuminen ei johtunut jäästä, vaan liukkaasta mudasta! Olin vinolla metsäpolulla yrittämässä löytää askelilleni paikkaa hevosenpaskan, vesilammikoiden, mutamönjän ja petollisten mättäiden seasta. Kerranpa astuin sitten harhaan, koska löysin itseni puolikontaltani maasta. Jatkoin heti matkaa enkä jäänyt spekuloimaan tapahtumapaikkaa sen enempää. Ei ollut kukaan näkemässäkään, niin ei tarvinnut järjestää mitään "mites minä nyt noin"-kohtausta. Nauroin kyllä vähän itsekseni. Ja olin minä onnekaskin. Olisin voinut kaatua hevosenläjään, mutta nyt ainoastaan polvi vähän likastui puhtaasta mudasta.

Kai samalla on kerrottava se edellinenkin kaatuminen. Se tapahtui joskus alkutalvesta, kun lunta oli järkyttäviä määriä, mutta liukkaudesta ei ollut vielä tietoakaan. Olin rämpinyt nelisen kilometriä metsäreittejä vähintään nilkankorkuisessa lumihangessa, joten olin aika väsähtänyt. Pääsin sitten asvaltille, mutta eihän sitä mitään ollut aurattu. Piti tehdä 90-asteen käännös ja lumi luisti allani. En usko, että nastalenkkaritkaan olisivat paljoa auttaneet. Se kaatuminen oli kuitenkin yhtä harmiton kuin tiistainenkin kaatumiseni. Ravistelin vain enimmät lumet housuistani ja jatkoin matkaa. Silloinkin taisin vähän hymyillä, vaikka olin samalla nolostunut. Kukaan ei kyllä nähnyt, mutta olisi varmaan nolottanut tosi paljon, jos olisi nähnyt. Olin niin väsynyt silloin, että nouseminenkin oli kankeaa ja matkaan lähtö vielä kankeampaa.

Ihme kyllä minulle tuli vähän ikävä talvea tuota muistellessani. Talvilenkkeily tarjoaa enemmän haasteita ja jännitystä kuin kesällä juokseminen. Vaikka ehkä mieli muuttuu, kun ne metsäpolut kuivuvat ja ilma vielä lämpenee niin että voin jättää loputkin talvivarusteet pois.

Valmiiksi ajateltuja ajatuksia

Lenkillä tai kotimatkalla on aikaa suunnitella pitkiäkin tekstejä valmiiksi, mutta koska muka olisi aikaa kirjoittaa ne ylös? Tarvitsisin ajatuskäyttöisen minikirjoituskoneen. Olen pohtinut sellaista 10-vuotiaasta lähtien. Muistan kun usein kaverilta kotiin kävellessä keksin mielessäni tarinoita, mutta ne aina katosivat päästäni kirjoituspöydän lähellä. Nyt minulla ei edes ole kirjoituspöytää saati aikaa istua pöydän ääreen vain vähän muistelemaan.

Olen alkanut tajuta, että urheilu vie yllättävän paljon aikaa varsinkin kun puhun siitä kaiken valveillaoloaikani kaikkien halukkaiden ihmisten kanssa. Mutta ei se ole silti ongelma. Varsinkin puheosuus varmaan vähenee, kun innostukseni taas laantuu. Vai onko se tullut jäädäkseen?

Joka tapauksessa on aika vähän muistella niitä päässäni pyörineitä ajatuksia.

Lauantaina kävin suunnitelmieni mukaan kaupassa ja ostin suunnitelmieni mukaan ennätyspaljon painavia ostoksia. Kassalta lähtiessä oloni oli tietenkin sellainen, että eihän tämä paina mitään ja tilaaki olisi vielä ollut kasseissa, mutta kyllä paino alkoi tuntua. Olisin varmaan nuutunut täysin, ellei ihana ihminen olisi saanut minua maailman iloisimmaksi. Joku nainen pysähtyi kertomaan, että reppuni on täysin auki. Hän vaikutti olevan tosi huolissaan siitä, että "kesäkurpitsat ja kaikki" saattavat päästä putoamaan. En tiedä, vaikuttiko naisen pysähdys- ja kertomishalukkuuteen reppuni sisältö, sillä tuskin "viherpiipertäjiä" vihaava kebapinsyöjä olisi pysähtynyt ainakaan niin huolestuneena. Repustani nimittäin pilkisti pelkkiä vihreitä vihanneksia, kuten kurkku, kesäkurpitsa, kukkakaali, lehtisellerinippu... Olipa kaprispurkkikin vihreä kantta ja etikettiä myöten.

Tulin naisen pysähdyksestä niin iloiseksi, että kävelin kotiin melkein tanssahtelevan kevyin askelin. Tuollaiset hyvät ihmiset saavat minut aina järjettömän iloiseksi. Joskus saatan tietenkin tuntea myös pettymystä ihmisiä kohtaan, jos joku ilmoittaa hameenhelmani olevan pikkuhousuissa vasta kun olen kävellyt jo kaksi kilometriä, mutta sellaisina hetkinä yritän ajatella, että ehkei kukaan vain ole kiinnittänyt huomiota sitä ennen.

Olin niin energinen, että edes kotiovella en lyyhistynyt huutamaan apua, vaan kannoin ostokset ensin makuuhuoneen vaa'alle ja vasta sitten keittiöön, jossa poikkeuksellisesti vielä itse purin ne. Piti kyllä käydä vaa'alla useaan kertaan, koska en ollut uskoa lukemia: 14 kiloa! Hartiani ovat selvästi tottuneet taakkojen kantamiseen, koska aiemmin olin ihan kuollut ja hieronnan tarpeessa jo yhdentoista kilon kantamuksista. Minun pitää ehkä siirtyä käyttämään rinkkaa kauppakassina voidakseni nostaa kilomäärää. Ongelmaksi tosin saattaa muodostua se, mitä oikein ostan kaupasta niin paljon.

Tyhmä lepopäivä?

Yleensä järjestän treenini niin, että lepopäivät ovat kiireisimpiä päiviä. En edes osaa kaivata juoksemista, kun lähden suoraan aamupalapöydästä luennolle ja kotiudun vasta iltapäivällä. Ei minun iltaisin tee mieli urheilla, ellen sitten ole ollut koko päivää neljän seinän sisällä.

No tämä päivä on kuitenkin poikkeus. Olisin aikataulujen puolesta paremmin kuin hyvin voinut tehdä pitkän lenkin tänään. Ongelma ovat lihakset. Torstainen kahvakuulakokeiluni osoittautui yllättävän raskaaksi ja kun siihen vielä lisätään päälle eilinen ulkotreeni, olen vieläkin ihan junan alle jäänyt. Minun oli tarkoitus eilen käydä kaupassa, mutta koska kotimatkakin venyi lähes kaksinkertaiseksi ihan vain väsyneiden jalkojen vuoksi, totesin, etten millään jaksa enää kävellä lisää ja vielä kantamusten kanssa.

Tänään minulla on siis älyttömän tunkkainen ja laiska olo. Tiedän, ettei minun tarvitse tehdä yhtään mitään, mutta kun minä haluan! Koko kämppä haisee tuhkakupilta ja lämpimältä oluelta ja täällä on ärsyttävän hämärää ja kurjaa. Verhojen avaaminen ei auta yhtään asiaa, koska en halua nähdä vesisadetta ja harmaata taivasta. Jos olisin nyt palaamassa lenkiltä likomärkänä ja ehkä vähän kylmissänkin, olisin silti paljon onnellisempi kuin nyt tässä lepotilassani. Minusta olisi suorastaan ihanaa juosta vesisateessa. En ole koskaan kokenut sitä esteeksi tai kurjaksi asiaksi, vaan päinvastoin ihanaksi poikkeukseksi, joka tekee juoksemisesta mielenkiintoisempaa. Tietenkin siinä vähän kastuu ja vesi alkaa ensimmäisen sadan metrin jälkeen litistä sukissa, mutta mitä sitten? Aina mukavempaa on päästä lämpimään suihkuun ja vaihtaa ylleen kuivat ja mukavat vaatteet ja SITTEN levätä eikä tehdä yhtään mitään.

Ehkä kauppareissu tarjoaa minulle kaipaamiani virikkeitä. Minun on tämän viikonlopun aikana opiskeltava noin 30 nipullista monisteita, joten suunnittelin jännittävän Prisma-retkeni tapahtuvaksi kello viisitoista. Vielä on siis kolme tuntia aikaa rypeä itsesäälissä kun olen ollut niin tyhmä, että olen treenannut lihakseni lepopäiväkuntoon.

Koska pelkkä tämä naurettava avautuminen piristää mieltäni, on otettava käyttöön vieläkin tehokkaampi ase: hyvien hetkien muistelu. Kun eilen lähdin kuntolaitteilta jatkamaan juoksua, olin varmasti väsyneempi kuin olen koskaan ollut juostessa. Olin suorastaan huvittavaa, kun koko kroppa oli niin kaikkensa antanut ja jokainen juoksuaskel oli pieni saavutus. En voinut olla miettimättä, että olen ehkä aika lähellä sitä fiilistä, mitä nuorena liikunnalta hain.

Nuorempana en kuitenkaan hakenut totaalista väsymystä kuntolaitteilta tai lenkkipolulta vaan töistä. Tai ehkä on väärin sanoa, että hain väsymystä, sillä en minä vapaaehtoisesti töihin suostunut ainakaan ennen kuuttatoista ikävuotta. Kuitenkin jossain vaiheessa ymmärsin, että on aika täydellistä olla niin väsynyt, että makaa pienet lepohetkensä maassa heinien ja kivien seassa vain siksi, että on liian uupunut istuakseen. Silloin aloin suhtautua työkäskyihin tai pyyntöihin, joista ei oikeastaan voinut edes kieltäytyä, vähän eri tavalla. Ajattelin, että mikä oiva tilaisuus saada kunnon liikuntaa.

Erityisen hyvin on jäänyt mieleeni, kun eräänä keväänä teimme ennätysmäärän polttopuita. Sydäntäni lämmittivät kovasti kaikki kehut ja kiitokset reippaudestani ja jaksamisestani, joten minä paahdoin kaikki vähän päälle kolmekymmentä tuntia (parin viikon aikana) täysillä. Kerran minun piti metsäkeikan jälkeen opiskella, mutta se oli hyvin vaikeaa, koska käteni tärisi niin paljon, etten pystynyt kirjoittamaan tai pitämään paperia paikallaan päntätäkseni vieraan kielen sanoja.

Nyt kun oikein ajattelen, niin en minä eilen ollut vielä läheskään yhtä väsynyt kuin olen joskus ollut. Kunto-osuus vain oli aika intensiivinen ja kun lähdin suoraan juoksemaan, askel oli ymmärrettävästikin aika raskas. Jaksoin kuitenkin hyvin ennalta päättämäni matkan ja ylijäävän kilometrin kävelin hitaasti, mutta varmasti. Kotona jaksoin vielä venytellä ennen kuin lähdin suihkun ja ruokapöydän kautta taas matkaan - kävellen tietenkin.

Tulinpa muuten oikein todella iloiseksi tästä muistelusta ja kirjoittamisesta! Olen hyvin tyytyväinen päätökseeni alkaa kirjoittaa blogia. Perinteinen päiväkirja saattaisi ajaa saman asian, mutta minun on liki mahdotonta kirjoittaa siihen yhtä tosissaan kuin julkiseen paikkaan, vaikka tietäisin, että tekstiäni oikeasti lukee vain kourallinen ihmisiä. Nyt on hyvä lähteä iloisin mielin kehittämään jotain lounasta ennen kuin palaan monistenippujeni pariin odottamaan kauppaanlähtöä.

521 kilometriä

Tähän vuorokaudenaikaan minulla on kaksi asiaa. Toinen liittyy otsikkoon ja toinen eiliseen lenkkiini.

Olen kipitellyt tähän mennessä 521 kilometriä. Se on reilu viidennes vuoden tavoitteestani. Vuotta on nyt kulunut neljännes. En silti vaipuisi epätoivoon, koska on aivan eri asia juosta viidentoista asteen pakkasessa kun on juuri muljauttanut nilkkansa ja viidentoista asteen kesäaamussa, kun on nukkunut hyvää, stressitöntä lomaunta. Suunnitelmani on todella nousta kesällä juoksemaan ennen kuin muu maailma herää ja ennen kuin aurinko nousee paahtamaan syöpää turhamaisten ihmisten iholle.

Suuri muutos talveen on myös kauppakäyttäytymisessäni. Talvella varustauduin minuuttikaupalla sekä henkisesti että fyysisesti (pukemalla ylleni kaikki omat ja miehen vaatteet) kilometrin kauppamatkaa varten. Nyt lähden kahden ja puolen kilometrin päähän huolettomana ja iloisena kuin lähtisin lenkille. Ja kävelylenkkihän se onkin. Menomatkalla ainoa minut muuten-vaan-ulkoilijoista erottava tekijä on selässäni heiluva tyhjä reppu ja paluumatkalla ainoa hupikävelyäni varjostava asia on kolmentoista kilon kantamukset. Mutta nekin otetaan tietenkin kuntoilun kannalta. Itse asiassa suunnittelin ostavani tänään oikein tarkoituksella vähän enemmän painavia ruokia saadakseni lisää treeniä hartioilleni. Vielä kertaakaan en ole jäänyt matkan varrelle, vaikka pari kertaa olen ollut soittaa kotipihasta, että tule kantamaan nämä kassit kolme kerrosta ylöspäin, kun minä en enää pysty.

Sitten siihen toiseen asiaan. Aika on jo vähän kullannut muistoja ja endorfiini vielä enemmän, mutta en saata unohtaa, että eilinen lenkki oli r a s k a s. Ei tietenkään ihan alusta asti, sillä puin jalkaani uudet ampiaisennahkakengät (selvitän tätä termiä vähän myöhemmin) ja ensimmäiset pari kilometria vain liisin eteenpäin kuin voikukan siemen kovassa tuulessa. Ajatukseni olivat niinkin syvällisiä kuin vitsi nää kengät on mahtavat tai miten voin ikinä juosta näillä pk-vauhtia, kun jalat vaan lentää. Kuitenkin mieli muuttui. Askel alkoi painaa ja painaa ja painaa vielä enemmän. Nauhat alkoivat painaa, jalkapöytää alkoi särkeä, jalkapohjat alkoivat kihelmöidä, maha kurni. Jouduin pysähtymään löysäämään kenkiä ja kiusaus jäädä maahan vähän lepäämään oli suuri. Nousin kuitenkin heti ylös ja jatkoin matkaa siitä huolimatta, että tuntui kuin jaloissani olisi supernopeiden juoksukenkien sijaan ollut työmaille tarkoitetut rautavahvistetut kumisaappaat.

Juoksin puoli tuntia ja käännyin takaisin. Ihan ohjelman mukaan, siinä luki 60 min rauhallista juoksua. Paluumatkalla menin seikkailureittiä, vaikka puolikuiva hiekkatie olisi varmasti ollut helpompi valinta. Olen kuitenkin järkeillyt niin, että seikkailureitti eli joen rantaviivaa myötäilevä polku, jossa pitää hyppiä mättäiden ja puunjuurien ja purojen ylitse tuottaa minulle niin paljon iloa, että raskaan maaston ja endorfiinin vaikutus on plus nolla. Ja jälleen järkeilyni osui oikeaan, sillä polun loppupään ylämäki ei tuottanut enää mitään vaikeuksia, vaikka ennen polkua suora hiekkatie tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta maastolta.

Seikkailureitin jälkeen kotiin oli vielä matkaa useampi kilometri, mutta aina ennenkin olen niistä selvinnyt. Keskityin vain väistelemään hevosenläjiä ja pitämään vauhdin mahdollisimman hiljaisena. Lopputuloksena oli edellisiä viikkoja hieman vauhdikkaampi, mutta samalla korkeasykkeisempi 60 minuutin lenkki. Ei huono ollenkaan. Puolivälin ajatukset maailman huonoimmasta lenkistä olivat kadonneet tiehensä, enkä niitä ajatuksia edes muistaisi, ellen oikein pinnistelisi.

Kotona olin niin energinen, että sain vielä lihakseni kipeytettyä parin kahvakuulaliikkeen kokeilulla. Koko heilutteluun ja nosteluun ei varmasti mennyt kymmentä minuuttia kauempaa, mutta lihakset kyllä muistuttavat siitäkin vähästä. Toivottavasti raikas ulkoilma vetreyttää, koska aion mennä moikkaamaan ulkokuntolaitteita. Vaikken kuntosalista olekaan kiinnostunut, niin välillä on kiva tehdä liikkeitä laitteidenkin kanssa varsinkin jos sen voi tehdä taivasalla ja katsella samalla lintuja ja keväistä luontoa.

Uudet kengät, uusi reitti, uusi nopeus

Olin päivällä kokeilemassa metsästysretken saalista. Tajusin heti, että kenkäni näyttävät enemmän tiikerin kuin leijonan tassuilta ja tiikeriäkin enemmän undulaatilta tai koralleissa asustavalta kalalta, mutta eiköhän kurakeli tee tehtävänsä ja kohta värikin on oikea.

Myyjä alias metsästysapulainen numero yksi lupasi, että huomaisin varmasti eron vanhoihin, hyvin tuettuihin kenkiini ja kyllä hän oli oikeassa. Hän oli oikeassa myös siinä, että kantapää oli hyvin tuettu. Olisin olettanut, että keveys tuntuu kantapäässä, joka iskeytyy maahan ensimmäisenä, mutta ehei - se tuntui päkiöissä. Vielä kummallisempaa on, että se tuntui kihelmöintinä aivan kuin jalkapohjastani olisi menossa tunto tai jotain. Se oli hassua. Mutta niinhän sen pitikin mennä: leijonan muhkeat polkuanturat jäivät kaupaan pehmentämään pienten pentujen askeleita ja minä otin mukaani vain nopeuden ja keveyden.

Harmi, etten tajunnut ostaa samalla tehokkaampia keuhkoja, sillä liian hyvillä varusteilla tulee helposti kiidettyä lujempaa kuin olisi hyväksi. Onhan se mukavaa, että keskinopeus on melkein minuuttia parempi kuin yleensä, mutta jos palkkana on aivan liian korkea syke, ei siinä paljon ole järkeä. Sykemittari sekosi, joten todellisista luvuista ei ole tietoa, mutta päätellen keuhkojen tuntemuksista ja suihkunkin jälkeen kuumuutta hohkaavista poskista pk-alueella ei pysytty montaakaan kilometriä.

Huomenna teen vain pikku verryttelyn vanhoilla kengillä, mutta perjantaina uudet tossut saavat tilaisuuden osoittaa, että niilläkin on mahdollista juosta ohjeiden mukaan. Juoksurutiineihini mahtuu toistaiseksi niin vähän vauhtilenkkejä, että uusien kiitureiden rajoittaminen niihin ei ole järkevää. Varmasti puolet innokuudesta putoaa pois, kun kengät vähän likastuvat ja uutuudenviehätys katoaa. Sitten tajuan, ettei kaupasta (savannilta) oikeasti kannettu kotiin nopeutta vaan pelkät kuoret, joilla nopeaa jalkaa suojellaan.

4 lepopäivän urheilija

Olen pitänyt NELJÄ lepopäivää. Minun pitäisi kai tuntea itseni kovin epäurheilulliseksi ihmiseksi, mutta oikeastaan ei tunnu missään. Lenkille voisi lähteä, mutta on nälkä ja puuro ei ole vielä edes kiehumassa ja sitten kun se on keitetty ja syöty pitää odottaa että maha on taas mukavan tyhjä, että voisi juosta.

Minun piti mennä kuntosalille kaiken lomailun keskellä, mutta aika vaan valui johonkin. En oikein tiedä, mihin, koska en koko neljänä päivänä katsonut televisiota muutamaa minuuttia enempää, en vellonut netissä yhtä opiskeluihin liittyvää sähköpostia enempää, en pelannut tietokoneella tai pelikonsoleilla, en kärsinyt krapulaa sängyn pohjalla, en vajonnut eskapistisiin maailmoihin kirjojen tai musiikin avulla enkä nysvännyt työpöydn ääressä ja käyttänyt urheiluun sopivaa aikaa urheilusuunnitelmien tekemiseen. Voisi siis ehkä päätellä, että lähes koko lomani on kulunut ihmisten kanssa puuhailuun ja seurusteluun - juuri niin kuin kotona vietetyn loman kuuluukin. Mielenterveyden kannalta on vähintään yhtä terveellistä unohtaa ajankulu perheenjäsenten kanssa jutellessa kuin urheilla säännöllisesti vähintään neljä kertaa viikossa.

Ja käytinhän minä aikaa myös juoksuharrastukseeni: metsästin itselleni uudet juoksukengät. Metsästämisestä todellakin voi puhua, sillä kyse ei ollut nykymaailman halveksitun helposta menen kauppaan ja valitsen mieluiset ja lähden kassan kautta-ostoksesta, vaan siitä, että selvitin ja vaanin ja väijyin ja lopulta sain apulaisen avustuksella kiikariini savannin ainoan niin suuren leijonan, johon kannattaa edes harkita tuhlaavansa ruutia. Hiivin lähemmäksi ja kuulostelin ja tunnustelin ja lopulta päätin ampua, vaikka leijona osoittautuikin niin suureksi, ettei ihan heti kuollutkaan. Onneksi minulla oli kaksi apulaista ja yhteistyöllä saimme eläimen nujerrettua. Koska en millään voinut pitää koko saalista itselläni, jaoin sen seuraavasti: apulainen numero yksi sai itse leijonan turkkeineen, harjoineen ja lihoineen, jos niitä nyt edes syödään;  apulainen numero kaksi sai maineen ja kunnian, jota tuollaisen mahtavan eläimen kaadosta aina seuraa ja minä itse: minä otin itselleni leijonan nopeuden ja keveät juoksuaskeleet, joita eivät vanhat kengät tai huono sää paljon paina. 

Kuten neljästä lepopäivästäni voi päätellä, leijonan perintö on vielä kokeilematta. Mutta kohta kohta... 

Lisää liian hidasta metsähölköttelyä

Minun pitäisi kai nyt tosissaan pohtia, kuinka paljon haluan kehittyä juoksijana ja kuinka paljon vain nauttia kivoista maisemista ja mukavasta hölköttelystä. Maastossa tasaisen vauhdin ylläpito on liki mahdotonta puhumattakaan tasaisesta sykkeestä. Tiedän, että minun pitäisi vielä treenata peruskuntoa matalasykkeisillä lenkeillä, mutta viidakkomainen jokiranta esteineen ja puroineen ja väisteltävine hevosenläjineen on vain niiin paljon hauskempi lenkkimaasto kuin tasainen asvaltti. Eikä siitä tule mitään, että kävelisin jyrkimmät kohdat tai hyppelisin esteiden yli antamatta sykkeen kohota. Mutta eihän se nyt niin voi mennä, että kuntoni ei nouse, jos lenkissä on tuollaisia vaativampiakin pätkiä. Kuitenkin ainakin puolet on aika tallattua polkua tai jopa hiekkatietä ja kun ohjelmani sallii pidemmät lenkit, on joukkoon pakko lisätä yhä enemmän hiekkatie-, asvaltti- ja pururataosuuksia. Jälkimmäisiä tietenkin vasta sitten, kun hiihtokausi on lopullisesti ohi. En ole kuukauteen juossut pururadalle päin, koska en halua aiheuttaa mitään ärsyyntymisen aihetta hiihtäjille.

Mietin jälleen kerran lenkillä uusia kenkiä. Ostan ainakin uudet peruslenkkarit, mutta rinnalla olisi hyvä olla toisetkin kengät. Olen pitkään haaveillut Fivefingerseistä, koska ne veisivät älyttömän vähän tilaa esimerkiksi rinkassa maailmalla ja niillä voisi kävelläkin (ihan kuin lenkkareilla ei voisi...), mutta sitten täysi tukemattomuus tietenkin epäilyttää. Olen juossut vain hyvin tuetuilla tossuilla enkä ole paljasjalkajuoksuakaan kokeillut ikinä (paitsi sisätiloissa, lasketaanko se?). Luulen, että Fivefingerseillä juokseminen olisi enemmänkin sellaista leikkimistä kuin oikeaa varteenotettavaa treenaamista. Toisaalta onko sillä väliä?

 Toinen vaihtoehto kakkoskengiksi olisi tietenkin maastojuoksukengät. Siinä epäilyttää se, tarvitsenko niitä oikeasti. Vaikka olisi mahtavaa juosta vain poluilla tai umpimetsässä, helppouden vuoksi liitän metsälenkkeihinikin yleensä sitä muuta alustaa. Metsää ei vain ole tarpeeksi. Toki voisin lähteä pidemmäksi, mutta sitten tulisi taas sitä asvalttia väliin. Eivät maastokengät asvaltista kai pilalle mene, mutta silti...

Kolmas vaihtoehto on tietenkin kevyet lenkkarit lyhyisiin ja vauhdikkaisiin lenkkeihin. Vedot ja intervallit olisivat aika välttämätön juttu treeniohjelmaani, jos meinaan ikinä päästä pois tästä hölköttelyvauhdista. Vaan kyllä niitä vetelee peruskengilläkin. Tunnen vähiten intoa ostaa kevyet lenkkarit. Metsä ja paljasjalkailu kiinnostaa enemmän.

Tai ehkä ostan kaikki neljä ja käytän koko kesäbudjettini juoksukenkiin. Ei huono vaihtoehto sekään. Ehkä.

Joogapäivä

Eilen oli viikon ainoa koulupäiväni, joten päätin siirtää lenkin tälle päivälle. Hieno suunnitelmani oli aamulla joogata, mutta eihän siitä mitään tullut. Minä en yksinkertaisesti pysty joogaamaan tai venyttelemään aamulla heti herättyä, koska olen niin kankea, että koko homma on tuskallista ja saa minut vain vihaiseksi. Kaikki ohjeet siitä, miten keho kyllä vähitellen taipuu liikkeisiin ja ei saa pakottaa olivat kärpäsen vittuilua korvissani.

Onneksi illalla muistin vielä aamun koettelemukset ja koitin hartiaseisontaa uudestaan - ei mitään vaikeuksia. Olisin voinut pysyä siinä monta minuuttia, mutta koska joogailuni on ollut viime kuukausina niin satunnaista, pysyin alle minuutin. Ihan käsittämätöntä, että pelkkä kroppa voi päivän aikana muuttua ihan toiseksi. Että aamulla olen kankea vanhus ja illalla notkea parikymppinen. Pitäisi kai yrittää muistaa tuo ja luopua niistä aamuisista joogayrityksistä kokonaan. Vai onko mahdollista herätä yhtä notkeana kuin on illalla mennyt nukkumaan?

Hidas lenkki täydellisessä maastossa

Aurinko paistaa, lämpötila on pari astetta plussan puolella, ylläni on vuoden ensimmäistä kertaa tavallisen trikoot paksujen talvitrikoiden sijaan, joen jää ja metsäpolut ovat täynnä iloisia hiihtäjiä ja lenkkeilijöitä vielä iloisempine koirineen, askel kulkee kevyesti ja vain kerran unohdun katselemaan hevosta ja olen kompastua samaisen eläimen kaviosta syntyneeseen kuoppaan. On täydellinen lenkkeilysää ja minulla vielä täydellisempi ympäristö. Haluaisin juosta koko loppupäivän, ehkä pysähtyä välillä kävelemään kilometriksi pariksi ja sitten taas jatkaa juoksemista. Toivon, että ylläni olisi juomavyö ja taskussani banaaneja ja pähkinöitä. Mutta ei minulla ole. En omista juomavyötä enkä ole koskaan tehnyt puoltatoista tuntia pidempää lenkkiä. Olen aloittelija, joka salaa haaveilee pidemmistä ja pidemmistä lenkeistä ja päivistä, joihin ei mahdu kuin syömistä ja juoksemista ja illalla rentoutumista hyvän seuran tai hyvän kirjan parissa.

Täydellinen lenkkini päättyy aivan liian aikaisin. Noudatan juoksuohjelmaa, etten innoissani juoksisi liian pitkiä lenkkejä ja sitten kärsisi rasitusvammoista ja loukkaantumisista. Vaikka vielä kotia lähestyessä tunnen itseni pelkuriksi ja typerykseksi, kun luovuin hyvästä juoksupäivästä niin nopeasti, heti verrytellessä tajuan olleeni vain fiksu. Kävellessä lihaskuntotreenistä aiheutuneet lihasjumit alkavat taas tuntua. Olen ties kuinka monetta kertaa yllättynyt siitä, että voin juosta metsässä vailla mitään tietoa kipeistä lihaksista mutta heti pysähtyessäni muistan, että urheilin edellispäivänä enkä illalla pystynyt nousemaan säkkituolista voivottelematta.

Lyhyen verryttelykävelyn aikana katson yhteenvedon sykemittaristani kuten aina kun pakkasta ei ole tappavia lukemia, jolloin hihan nostaminen olisi itsemurha ranteen näkyviin jäävälle osalle. Olen pettynyt hitaaseen vauhtiini, kunnes tajuan, että kolmannes matkastani on ollut ylämäkeä ja lähes koko matka epätasaista, huonosti tallautunutta metsäpolkua, jossa saa väistellä sekä kakkaläjiä, kaviokuoppia että muulla tavoin epäotollisia paikkoja jalan laskeutua. Auringon, maisemien ja kanssaulkoilijoiden nelijalkaisten ystävien ihailemisen lisäksi ajatukseni ovat olleet hyvin tiukasti siinä, mihin jalkani lasken. Välillä juoksin niin jyrkkää mäkeä, että jouduin ottamaan oksista kiinni pysyäkseni pystyssä. Hyväksyn hitaan vauhdin ja pidän sitä oikeastaan aika hyvänä. Sitä paitsi minä en tavoittele mitään tulosta tai kilpailua varten. Haluan vain juosta ja olla onnellinen. Mieluummin olen hitaampi ja juoksen metsässä kuin vähemmän onnellinen ja nopea asvaltilla.

2500 kilometriä

12 kuukaudessa eli 52 viikossa eli 365 päivässä ajattelin kulkea omilla jaloillani 2500 kilometriä vain kengänpohjat jalkojeni ja maan välissä. Ei polkimia, rullia, suksia tai teriä. Tavoitteeni tarkoitus on saada minut kulkemaan omin jaloin. Tuhannen kilometrin juoksutavoite tulee luultavasti täyttymään ongelmitta, mutta puolta pidempi kävely vaatiikin jo vähän panostusta. Kerta toisensa jälkeen minun on mietittävä, valitsenko henkilöauton, bussin tai polkupyörän vai olenko reipas ja kävelenkö. Kilometritavoite on auttava minua yhä useammin valitsemaan oikein.

Tänään on maaliskuun 25. päivä. Jotta olisin aikataulussa, kilometrejä pitäisi nyt olla noin 500. Tämänpäiväinen lenkki mukaan luettuna niitä kuitenkin on alle 400. Ei se oikeastaan ole mikään ongelma, koska onhan aivan eri asia juosta pohkeenkorkuisessa lumihangessa kuin siistillä metsäpolulla tai kuivalla asvaltilla, mutta minusta kuitenkin olisi jotenkin lohdullista olla mieluummin edellä kuin jäljessä. Urheiluviikkoni kuitenkin tulevat olemaan aika samanlaisia ympäri vuoden, sillä kesällä osa energiastani kuluu töissä. Niitä ei voi laskea korvaavaksi kuntoiluksi, mutta silti ne verottavat voimiani ja saavat lihakseni välillä niin kipeiksi, etten pysty rappusia nousemaan iloisesti hypellen. Myös kilometrien mittaaminen tulee vaikeutumaan, kun rutiininomainen arki muuttuu lomaksi, eikä kaikkialla tee mieli kytätä urheilukelloa.

Uskon kuitenkin, että tämä on hyvä päätös. Onhan sen oltava, sillä se on jo tehty. En aio luovuttaa tai laskea tavoitettani. Jos huonosti käy, joulukuusta tulee vuoden urheilullisin kuukausi ja tammikuusta lepokuu, mutta uskoisin senkin vaihtoehdon olevan kokemisen arvoinen. Viime vuonna kun aloitin juoksemisen, päätin syksyllä 400 kilometrin tavoitteesta. Joululomalla kirittävää oli vielä puolensataa kilometriä ja lopulta uudenvuodenaattona viimeinen kympin lenkki päättyi ja olin niin poikki, että olisin voinut kontata viimeiset parisataa metriä kotiin. Naapurin lapset katsoivat surkeaa ontuvaa menoani ja minun teki mieli sanoi heille, että juokseminen on oikeasti kivaa ja olen superonnellinen.

Se kai tämän kirjoittamisen tarkoituskin on: kertoa kaikille sitä vielä tietämättömille, että juokseminen ON parasta maailmassa.