Paluu blogimaailmaan

Alkuperäinen ajatukseni oli pitää juoksemiseen keskittyvää blogia. Nyt tilanne on se, etten ole juossut kunnolla yli kolmeen vuoteen. Kunnolla tarkoittaa sitä, että voi juosta yli puoli tuntia ilman pelkoa siitä, ettei kävele seuraavaan kolmeen päivään. Näiden kolmen vuoden ajan juoksulenkkini ovat olleet kokeiluita. Pahimmasta kokeilusta pohkeeni tulehtuivat melkein viikoksi enkä pystynyt kiipeämään rappuja ollenkaan. Useimmista on seurannut "vain" parin viikon polvi- ja penikkakipuja, jotka ovat rajoittaneet kävelylenkit pakollisiin muutaman sadan metrin koirankusetuslenkkeihin.

Siitä huolimatta elättelen edelleen toivoa juoksuharrastukseen palaamisesta. Aloitan usein lauseeni "sitten kun voin taas juosta" ja haaveilen pitkistä lenkeistä, onnellisen väsyneestä venyttelystä, juoksuvaatteiden pesemisestä ja haisevien lenkkareiden tuulettamisesta. Olen miettinyt kaikkia juoksuun kuuluvia asioita ja tehnyt huomioita mitä kummallisimmista asioista. Olen esimerkiksi miettinyt, mitä lisään ruokavaliooni välttyäkseni krooniselta nälältä, joka säännöllisestä juoksusta näillä ruokatottumuksilla väistämättä seuraisi.

Juuri nyt olen toiveikkaampi kuin koskaan. Olin viime viikolla lenkillä, eikä minulle tullut mitään tavallesta poikkeavia vaivoja. Jalkani olivat uuvuksissa ja pohkeet vähän jumissa, mutta se oli pitkän tauon jälkeen täysin odotettavissa. Paha penikkatauti ei hyökännyt päälleni tuhannen miehen voimalla, polvi ei pannut minua nilkuttamaan lenkkiä seuraavaa päivää, eikä edes lenkillä kummalliselta tuntunut nilkka lähettänyt mitään kipusignaaleja myöhemmin.

En ole uskaltanut vielä mennä toista kertaa. Aion nyt aluksi tehdä vain yhden lenkin viikossa, kunnes alan taas luottaa jalkoihini. Se yksi lenkkikin tulee olemaan todella lyhyt: vain puoli tuntia ja koiran ehdoilla. Se tarkoittaa, että välillä kävellään ja välillä pysähdytään kakalle tai haistelemaan heinänkorsia. Voisin käydä lenkillä yksinkin, mutten luota itseeni. Lähtisin kuitenkin heti alkuverryttelyn jälkeen juoksemaan liian kovaa liian kauas ja lopputuloksena olisi katastrofi. On parempi ottaa hidastelija mukaan ja opettaa sitä pikku hiljaa juoksukaveriksi.

Näiden lenkkiyritysten lisäksi olen alkanut treenata jalkalihaksia. Olen aina välillä yrittänyt, mutta seurauksena on olleet kamalat kivut penikoissa ja polvessa. Melkein voisi sanoa, että jalkojen treenaaminen on viimeisen parin vuoden ajan ollut pelkkää kävelyä. Nyt olen tehnyt muutamia jalkaliikkeitä jo useammassa treenissä, eikä mitään erityisiä kipuja ole ilmennyt. Aion lisätä jalkaliikkeiden määrää pikku hiljaa. Toivottavasti tämä tästä taas lähtee.

Omena

Palasin juuri puolentoista tunnin metsälenkiltä. Se on ehkä tyypillisin lenkkini, ellei parinkymmenen minuutin koirankusetuslenkkejä lasketa, mutta nyt se oli kovin poikkeuksellinen.

Kävelin lenkin yhden omenan voimalla. En tarkoita sitä, etten olisi ehtinyt syödä aamulla muuta, vaan sitä, että vatsaani ei ole yli kahdeksaan vuorokauteen mennyt mitään muuta kiinteää ruokaa kuin tuo yksi omena. Kyse ei ole siitä, että olisin sairastunut syömishäiriöön, vaan siitä, että olin paastolla. Yhdeksän päivää sitten söin viimeisen ehtoolliseni kohtalokkaasti torstaina ja tänään nousin omenan voimalla vähäenergisyyden aiheuttamasta lamaannustilasta takaisin rappusia kolme kerrallaan hyppiväksi urheilulliseksi nuoreksi.

Vaikka en aio alkaa kirjoittaa ravinnosta ja syömisestä saati jakaa minkäänlaisia paasto-ohjeita, haluan hehkuttaa tätä päivää ja sitä omenaa. 

Ensinnäkin se maistui pahalta. Se oli ihan tavallinen omena, joita normaalisti voisin ahmia monta päivässä ja joiden loppuminen kaapista aiheuttaa minussa suurta tuskaa, mutta tänään se maistui mitättömältä. 

Toiseksi syöminen oli vaivalloista. Kyllästyin pureskelemiseen ensimmäisen palan jälkeen. Miten monta minuuttia ihminen joutuukaan päivän aikana käyttämään pureskelemiseen. Ei se ole hohdokasta. En saa siitä mitään järjettömiä mielihyvän purkauksia tai auvoa silmäkulmiini. Pureskeleminen on vain yksinkertaisesti tylsää. 

Kolmanneksi sen omenan syöminen oli paras asia päivässäni ja viikossani ja ehkä koko kuukaudessa. Olin nimittäin vielä aamulla täysin voimaton. Käytin koiran vain nopeasti tarpeillaan ja kiiruhdin kotiin syömään. Rappusissa voimani olivat täysin lopussa. Koko paaston ajan kolmanteen kerrokseen kiipeäminen oli ongelmallista ja sama jatkui yhä edelleen. Kotiovella pohkeeni tärisivät ja halusin vain nopeasti pöydän ääreen juomaan mehua ja syömään sitä pahaa omenaa. Kun neljää tuntia, kuutta kilometriä ja yhtä kuralla kuorrutettua koiraa myöhemmin kiipesin raput seuraavan kerran, jaksoin hyppiä kuin täydellisissä ruumiin voimissaan oleva pikkulapsi. Suorastaan juoksin portaat ylös, koska olin niin huumaantunut siitä, että pystyin siihen. 

Sitten join ison lasin vettä ja istahdin tähän. Tietokoneen ja sohvan väliin. Juuri nyt minusta tuntuu, etten halua kirjoittaa enempää, mutta päästessäni parin päivän päästä taas lihaskuntotreeniin kiinni, kirjoitan varmasti siitäkin. Olen niin täynnä uutta energiaa ja päätöksiä entistä terveellisemmästä elämästä, etten voi kuin hymyillä.

Sesonkiurheilijan ajatuksia

Minä aloitin lihaskuntotreenaamisen uudelleen tammikuun ensimmäisellä viikolla. Se tekee minusta lupausurheilijan, jonka into todennäköisesti laantuu maaliskuuhun mennessä. Taistelen kovasti sesonkiurheilijan leimaa vastaan esimerkiksi sillä että en ole hankkinut mitään lupaukseni tueksi: ei uusia urheiluvarusteita, ei salikorttia, ei kuntourheilijan kalenteria eikä edes suurta ihmisjoukkoa, jolle olisin uhonnut aloittavani uuden terveellisen elämän. Olen puhunut lupauksestani muutamalle ihmiselle, mutta puhun heille koko ajan treeneistänikin, joten olisivat he saaneet tietää joka tapauksessa. Vaikka urheiluni on vielä niinkin minimaalista kuin kaksi puolen tunnin harjoitusta viikossa, innostukseni on jossain pilvissä. Ehkä juuri siksi pidänkin treenaamisen niin maltillisena, etten vain sorru käyttämään kaikkea innostustani ennen ensimmäistä kuunvaihdetta.

Sinua saattaa ehkä kiinnostaa, miten lupaukseni muotoilin. Se kuului näin: "herää kolmena aamuna viikossa urheilemaan". En edes määritellyt sitä, mitä pitää tehdä. Myöhemmin kyllä päätin, että vähintään kahtena aamuna urheilun on oltava lihaskuntoharjoittelua, koska kävelen muutenkin lähes sata kilometria viikossa ja kolmen lenkin siirtäminen aamuun olisi pelkästään tyhmyyttä (koska aamulla on pimeää ja joskus pitää nukkuakin).

Tästä päästäänkin aasinsiltana mainitsemaani kävelyyn. En suinkaan ole lojunut sohvanpohjalla näitä kuukausia, vaan olen ulkoillut enemmän kuin ikinä aiemmin elämässäni. Käyn ulkona vähintään kolme kertaa päivässä ja vähintään yksi näistä kerroista kestää reilusti toista tuntia. Syy on varmaan helppo arvata. Sillä on neljä jalkaa ja se varmistaa kumealla äänellään, etten jää sänkyyn makaamaan, kun on aamu-ulkoilun aika. On karvaisesta ystävästäni ollut sen verran haittaakin, että minun on lähes mahdotonta levätä kunnolla. Luultavasti polveni olisi paremmassa kunnossa, jos en rasittaisi sitä joka ikinen päivä, mutta uskon henkisenkin hyvinvoinnin olevan suuri tekijä. Jos en saisi kävellä, olisin lihava ja masentunut enkä vahingossakaan venyttelisi tai tekisi jumppaliikkeitä.

Tämän kirjoituksen pointti oli kuitenkin se herännyt lihastreeni-innostus. Olkoon aamu-urheiluni pysyväistä sorttia ja lisääntyköön treenimääräni maltillisesti mutta varmasti. Ehkä maaliskuuhun mennessä nousenkin kyykkäämään jo neljänä aamuna viikossa!

Kesän eka treeni

Otsikko saattaa kuulostaa yllättävältä, kun kyseessä on urheiluun keskittyvä blogi ja nyt ollaan melkein jo syksyssä, mutta se on silti täyttä totta. Olen viimeksi harrastanut jotain muuta kuin hyötyliikuntaa toukokuussa vähän sen jälkeen, kun polvi alkoi oikutella. Todettuani, että polvi ei paranekaan hetkessä, intoni lihaskuntotreeniäkin kohtaan valui pohjamutiin ja vähitellen jäi kokonaan pois. Saattaa olla, että vielä kesäkuun puolella tein lyhyitä treenejä Facebookin haasteeseen liittyen, mutta loppuun asti en niitä seurannut.

En tietenkään väitä, että olisin ollut liikkumatta yli kaksi kuukautta eikä kukaan toivottavasti sellaista epäilekään. Olen keksinyt itselleni syitä liikkua. Kerran esimerkiksi eksyin melkein tahallani kotimatkalla, että sain hyvällä omallatunnolla kävellä reilusti toistakymmentä kilometria kiinnostavia hiekkapolkuja. Takaraivossani kun on koko kesän jyskyttänyt tieto siitä, että pitäisi kävellä vain välttämätön ja antaa polvelle mahdollisuus parantua. 

Saattaa olla, että ihmeparantuminen oli syy treeni-intooni. Kävi nimittäin niin, että olin monta päivää kotona äidin luona hyvin vaivainen. Tavallisesti polvi kipeytyi vain kun olin enemmän liikkeellä eli esimerkiksi kaupungilla, mutta yhtäkkiä polvi alkoi särkeä joka ikisellä askeleella. Oli jotenkin kammottavaa, kun piti alkaa miettiä, mitkä askeleet on oikeasti välttämätöntä ottaa ja mitkä voin jättää ottamatta. Käskytin muita, jos halusin saada lehden kolmen metrin päästä, sillä vaikka kipu olikin hyvin siedettävä, tietoisuus siitä sai minut raivon partaalle. Olisin halunnut lähteä omaan kotiin, mutta mietin, onko parin kilometrin matka linja-autoasemalta liikaa kipeälle polvelleni. Tylsyys oli kuitenkin niin ylitsevuotavaa, että päätin lähteä kaikesta huolimatta.

Yllätyksekseni kipu jäi vanhempien luokse. Olen nimittäin ollut kotona jo viisi päivää ja kävellyt enemmän kuin pitkään aikaan. Olen jopa juossut, koska minun piti kiirehtiä bussiin. Eikä kyse ollut mistään sadasta metristä, vaan juoksin varmaan puoli kilometriä, mikä on pisin matka sen jälkeen kun viimeksi kävin oikealla lenkillä. 

Olen yrittänyt pohtia syitä tähän ihmeparantumiseen. Ensimmäinen ja loogisin olisi kengät. Käytin kotikotona vanhoja lenkkareita, mutta matkalla ja kotona olen käyttänyt vain paljasjalkakenkiä. Toinen ja myös hyvin mahdollinen olisi se, että polvi olisi parantunut joka tapauksessa, mutta maisemanvaihdos nyt vain sattui samaan hetkeen. Kolmas ja ehkä kaukaa haettu on kodin rakenne. Kotikotona käytössäni on monta huonetta kahdessa kerroksessa. Siellä joudun kävelemään koko ajan vain päästäkseni vessaan tai olohuoneeseen ja kiipeän rappusia kymmeniä kertoja päivässä. Tässä kodissa minulla on kaksi huonetta ja kaikki käden ulottuvilla. Polvi saa väkisinkin enemmän lepoa.

En minä oikeasti kauheasti välitä siitä, mikä on ihmeparantumisen syynä, vaan toivon vain, että vaikutus on pysyvä. Tänään aion ottaa ihan rennosti eilispäivän tappokauppareissun vastapainoksi ja vasta huomenna aion laittaa polveni koetukselle ja lähteä kävellen erikoiskauppaan kolmen kilometrin päähän. 

Kuitenkin ajatukseni taisi nyt vähän katketa. Tarkoitus oli kertoa, miksi ajoitin treenini edellispäivään, enkä esimerkiksi syyskuun yhdeksänteen, jolloin minun syksyni on virallisesti jo alkanut. Ihmeparantumisen lisäksi on nimittäin toinenkin syy: ryhdistäytyminen. Olen syönyt viime viikot ihan ala-arvoista ruokaa ja on paljon helpompi ryhdistäytyä, kun se koskee elämän kaikkia osa-alueita. Nyt ryhdistäytyminen on jopa mahdollista, koska olen palannut kotiin pysyvästi ja tästedes vierailut kotikotona ovat viikonloppuvierailuja eivätkä epämääräisiä viikoiksi venyviä nurkissanotkumisia. Minä nimittäin pystyn kyllä syömään ja elämään terveellisesti myös äidin luona, mutta se on mahdotonta, jos aikaa ja vaihtoehtoja on liikaa. On helpompaa, kun on lyhyt viikonloppu ja paljon tervehdittäviä ihmisiä, koska silloin on helppo suunnitella aikataulu ja mahduttaa johonkin väliin tunti pari kuntosalilla. Jos on viikkokaupalla aikaa tehdä muutama asia, päivät helposti vain kuluvat kuin itsestään. Minun pitää oikeasti miettiä, että voin kertoa, mitä olen tehnyt viimeiset kaksi viikkoa. Ainakin sen tiedän, että olen jumiutunut kahvipöytiin tuntikausiksi vain juttelemaan ja vaihtamaan kuulumisia. En pidä sitä mitenkään pahana, mutta ei sellaisessa huolettomassa ajattomuudessa vain löydy aikaa ryhdistäytymiselle.

Niinpä kahvakuulatreenini oli siis alkusysäys arkeen palaamiselle. Ja hyvä sysäys olikin, vaikka kärsin lihaskivuista varmaan vielä ylihuomennakin. Tein täysin saman treenin, jota olen tehnyt joskus keväällä ja vaikkeivät lihakseni olisikaan tässä ajassa ehtineet mihinkään surkastua, välissä olleen tauon huomaa kyllä erittäin selvästi. 

Toinen ryhtiliike oli kaupassa käyminen. Sain jopa suostuteltua miehen mukaani, joten lähdimme suurempaan kauppaan kolmen kilometrin päähän. Ajatus oli hyvä, mutta toteutus vähän huonompi. Innostuin liikaa siitä, että meitä on kaksi kantajaa ja keräsin tavaroita paljon enemmän kuin kykenimme kantamaan. Puoli kilometriä ennen kotia halusin vain istua maahan lepäämään ja odottaa, että tykyttävä kipu olkapäissäni hellittää, mutta kantamusten vaihdos antoi minulle viime metreihin tarvittavan kevennyksen ja selvisin kotiin asti. Taisin kuitenkin innostuksellani varmistaa, että saan jatkossa käydä kaupassa yksinään. Mies ei ihan osannut ottaa kotimatkaa treenin kannalta. Mutta eipä se minua haittaa. Kotiin päästyä oli mahtavaa purkaa kassit kappiin ja nauttia täydestä jääkaapista ja maailman parhaalta maistuvasta päivällisestä.

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Nyt kun alkuun pääsin, en voi enää kuvitellakaan pysäyttäväni urheilua tähän, vaan aion jatkaa lihaskuntotreeniä kaksi kertaa viikossa ja lisätä sekaan lenkkeilyä mikäli polvi antaa myöten. Ehkä jouluun mennessä olen jo takaisin urheilurutiineissani enkä muistakaan levossa kulunutta kesää.

Tilannepäivitys

Olisi hauska sanoa, että olen ollut kovin kiireinen matkustellessani ja juostessani ympäri Eurooppaa, mutta ikävä kyllä syy kirjoittamattomuuteeni löytyy juoksemattomuudesta. Polvi ei ole parantunut, vaan päinvastoin mennyt huonompaan kuntoon varmasti liiallisen rasituksen vuoksi. Joku voisi sanoa, että tyhmä minä, kun en viettänyt koko kesää sohvan pohjalla, mutta minä olen mieluummin onnellinen polvipotilas kuin sairaalakuntoon masentunut polvitoipilas. En edes usko, että täyslepo olisi parantanut polvea. Mieliala vaikuttaa niin paljon, että voisin olla jopa huonommassa kunnossa. Tähän vuodenaikaan keskellä päivää lepääminen on yhtä ankeaa kuin auton ikkunoiden skrapaaminen sysimustana talviaamuna 20 asteen pakkasessa kello seitsemän aamulla kun on tiedossa matka työpaikkaan, joka ei miellytä.

Olen siis ollut matkalla ja kävellyt paljon kymmenkiloinen rinkka selässäni ja vielä enemmän ilman rinkkaa vaikeissa maastoissa. Nyt olen kotona ja voin vähän rauhoittua ja keräillä marjoja puskista ja pelata mummun kanssa korttia ja etsiä elämälleni sisältöä, johon ei tarvita jalkoja. Toivon, että lepo taas auttaa ja jos ei auta, suuntaan syksyllä takaisin fysioterapeutille ja hankin varmaan kammoamani muotoillut pohjalliset.

Sitä ennen pysyttelen varmaan hiljaa blogin puolella, koska ei tee mieli kirjoittaa siitä, etten juokse. Olen luopunut lähes kokonaan Heiaheian käytöstäkin, koska tuntuu merkityksettömältä laskea satunnaisia hyötykävelyjä. Kilometritavoitteista siis jäätiin tänä vuonna, mutta on tässä elämää vielä jäljellä. Haluan korostaa, että en ole tällä hetkellä kovinkaan surullinen polveni puolesta. Kesäni on ollut hyvä ja täynnä muita hienoja asioita ja syksyynikin mahtuu vielä paljon uutta ja ihmeellistä.

15. päivä juoksematta

Kuusi päivää sitten olin lähdössä yli viikoksi äidin luokse ja mietin, pakkaanko juoksulenkkarit mukaan vai en. Vielä puoli tuntia ennen lähtöä linja-autoasemalle kengät makasivat koskemattomina eteisessä ja minä punnitsin juoksutrikoita pyykkitelineen päällä. Lopulta kävely makuuhuoneesta olohuoneeseen ratkaisi pulman. Polvi tuntui inhottavan kipeältä, ja totesin, että jos olen viikon peltotöiden jälkeen ylipäätään kävelykunnossa, metsäretkeily koiran kanssa riittää minulle aivan mainiosti ja siihen aktiviteettiin kelpaavat vanhat, vaimennuksensa menettäneet juoksukengät.

Päätös oli ainoa oikea. Olen selvinnyt hyvin raskaista töistä ja vaikka polvi välillä vihoitteleekin, se on selvästi mennyt jo paremmaksi. Tasamaalla kävely ei tunnu missään ja luulenpa, että pystyisin vähän juoksentelemaankin ilman suuria seurauksia. Töitä on kuitenkin vielä parille päivälle, joten säästän juoksuintoani siihen asti. Mihinkään juoksulenkille en tietenkään lähde huonoissa kengissä, mutta ajattelin juoksuttaa koiraa järjettömän kokoisella takapihallamme. Se toimii niin, että minä heitän lelun ja sitten minä ja koira juoksemme molemmat lelun luokse. Kyllä koira saattaisi lelun tuoda luoksenikin, jos jaksaisin odottaa kärsivällisesti, mutta minähän en jaksa, vaan haluan itsekin juosta!

Sitä päivää odotellessa aion pyöräillä, kävellä paljain varpain ja hääräillä statistina polttopuutalkoissa (meinasin kirjoittaa klapihommissa, mutta mietin, onko se liian juntti ilmaus tähän yleiskieliseen tekstiini). Jos sana statisti herättää jotain kysymyksiä, voin avata sitä, mutta juuri nyt en ehkä jaksa. Se vaatisi pitkän selostuksen ja kello näyttää, että minun on aika lähteä olemaan sosiaalinen.

Sen verran haluan vielä sanoa, että olin tänään vähän kateellinen nuoruuden ihastustaan murhaajaksi epäilevälle Maria Kalliolle, kun kuuntelin äänikirjaa, jossa hän kuvaili ajatuksia selvittävää juoksulenkkiään. Tai Leena Lehtolainen kuvaili. Tai vielä tarkemmin Erja Manto kuvaili Leena Lehtolaisen Maria Kalliolle keksimiä ajatuksia. Minä tykkään äänikirjoista silti. Tai ehkä juuri siksi. Juoksulenkistä lukeminen olisi ollut paljon raskaampaa kuin sen kuunteleminen kauniissa ulkoilmassa maailman suloisin otus fleksihihnani toisessa päässä.

Elintärkeä liikunta

Olen jo muutaman päivän ollut todella huonolla tuulella ja ahdistunut turhistakin asioista. Aloin jo vaipua täysin johonkin itsesäälin ja surkuttelun maailmaan, kunnes yhtäkkiä tajusin, että minähän en ole päässyt urheilemaan kunnolla. Kaikki ajatukseni jotenkin kirkastuivat ja hämärä pölyinen asunto alkoi vaikuttaa valoisalta ja kodikkaalta. Tajusin, että minä en voi elää ilman urheilua, koska mielialani vajoaa pohjamutiin, kun en pääse liikkumaan kunnolla. Olen tajunnut sen asian monta kertaa ennenkin, mutta unohtanut, kun urheilusta on tullut itsestäänselvyys. Nyt kun se ei enää ole itsestäänselvyys, huomaan, miten paljon sitä kaipaan.

Vielä pari viikkoa sitten ajattelin, että liikuntani jää kokonaan, ellen pääse juoksemaan, mutta enää en ajattele niin. Olen tajunnut, että minun on pakko liikkua ja jos en voi juosta, liikun muulla tavalla. Onneksi ei tarvitse tosissaan alkaa miettiä vaihtoehtoisia liikuntatapoja, mutta on jotenkin todella lohdullista tajuta, että onnellisuuteni on niin itsestäänselvästä asiasta kiinni. Vaikka joutuisin mihin onnettomuuteen, tuskin koskaan talon itseäni niin pahasti, etten voisi harrastaa mitään liikuntaa.

Sitä paitsi nyt kun tiedän, että kaikkeen surkeuteen helpoin ratkaisu on lenkkarit ja raitis ilma, säästyn paljolta turhalta murehtimiselta ja vellomiselta. Eilenkin olisin voinut alkaa vaikka joogata, mutta siinä vaiheessa kun tämä tietouden salama iski tajuntaani, olin niin iloinen pelkästään sen tajuamisesta, etten olisi tarvinnut enää endorfiineja nukahtaakseni hymy huulilla.