Lisää liian hidasta metsähölköttelyä

Minun pitäisi kai nyt tosissaan pohtia, kuinka paljon haluan kehittyä juoksijana ja kuinka paljon vain nauttia kivoista maisemista ja mukavasta hölköttelystä. Maastossa tasaisen vauhdin ylläpito on liki mahdotonta puhumattakaan tasaisesta sykkeestä. Tiedän, että minun pitäisi vielä treenata peruskuntoa matalasykkeisillä lenkeillä, mutta viidakkomainen jokiranta esteineen ja puroineen ja väisteltävine hevosenläjineen on vain niiin paljon hauskempi lenkkimaasto kuin tasainen asvaltti. Eikä siitä tule mitään, että kävelisin jyrkimmät kohdat tai hyppelisin esteiden yli antamatta sykkeen kohota. Mutta eihän se nyt niin voi mennä, että kuntoni ei nouse, jos lenkissä on tuollaisia vaativampiakin pätkiä. Kuitenkin ainakin puolet on aika tallattua polkua tai jopa hiekkatietä ja kun ohjelmani sallii pidemmät lenkit, on joukkoon pakko lisätä yhä enemmän hiekkatie-, asvaltti- ja pururataosuuksia. Jälkimmäisiä tietenkin vasta sitten, kun hiihtokausi on lopullisesti ohi. En ole kuukauteen juossut pururadalle päin, koska en halua aiheuttaa mitään ärsyyntymisen aihetta hiihtäjille.

Mietin jälleen kerran lenkillä uusia kenkiä. Ostan ainakin uudet peruslenkkarit, mutta rinnalla olisi hyvä olla toisetkin kengät. Olen pitkään haaveillut Fivefingerseistä, koska ne veisivät älyttömän vähän tilaa esimerkiksi rinkassa maailmalla ja niillä voisi kävelläkin (ihan kuin lenkkareilla ei voisi...), mutta sitten täysi tukemattomuus tietenkin epäilyttää. Olen juossut vain hyvin tuetuilla tossuilla enkä ole paljasjalkajuoksuakaan kokeillut ikinä (paitsi sisätiloissa, lasketaanko se?). Luulen, että Fivefingerseillä juokseminen olisi enemmänkin sellaista leikkimistä kuin oikeaa varteenotettavaa treenaamista. Toisaalta onko sillä väliä?

 Toinen vaihtoehto kakkoskengiksi olisi tietenkin maastojuoksukengät. Siinä epäilyttää se, tarvitsenko niitä oikeasti. Vaikka olisi mahtavaa juosta vain poluilla tai umpimetsässä, helppouden vuoksi liitän metsälenkkeihinikin yleensä sitä muuta alustaa. Metsää ei vain ole tarpeeksi. Toki voisin lähteä pidemmäksi, mutta sitten tulisi taas sitä asvalttia väliin. Eivät maastokengät asvaltista kai pilalle mene, mutta silti...

Kolmas vaihtoehto on tietenkin kevyet lenkkarit lyhyisiin ja vauhdikkaisiin lenkkeihin. Vedot ja intervallit olisivat aika välttämätön juttu treeniohjelmaani, jos meinaan ikinä päästä pois tästä hölköttelyvauhdista. Vaan kyllä niitä vetelee peruskengilläkin. Tunnen vähiten intoa ostaa kevyet lenkkarit. Metsä ja paljasjalkailu kiinnostaa enemmän.

Tai ehkä ostan kaikki neljä ja käytän koko kesäbudjettini juoksukenkiin. Ei huono vaihtoehto sekään. Ehkä.

Joogapäivä

Eilen oli viikon ainoa koulupäiväni, joten päätin siirtää lenkin tälle päivälle. Hieno suunnitelmani oli aamulla joogata, mutta eihän siitä mitään tullut. Minä en yksinkertaisesti pysty joogaamaan tai venyttelemään aamulla heti herättyä, koska olen niin kankea, että koko homma on tuskallista ja saa minut vain vihaiseksi. Kaikki ohjeet siitä, miten keho kyllä vähitellen taipuu liikkeisiin ja ei saa pakottaa olivat kärpäsen vittuilua korvissani.

Onneksi illalla muistin vielä aamun koettelemukset ja koitin hartiaseisontaa uudestaan - ei mitään vaikeuksia. Olisin voinut pysyä siinä monta minuuttia, mutta koska joogailuni on ollut viime kuukausina niin satunnaista, pysyin alle minuutin. Ihan käsittämätöntä, että pelkkä kroppa voi päivän aikana muuttua ihan toiseksi. Että aamulla olen kankea vanhus ja illalla notkea parikymppinen. Pitäisi kai yrittää muistaa tuo ja luopua niistä aamuisista joogayrityksistä kokonaan. Vai onko mahdollista herätä yhtä notkeana kuin on illalla mennyt nukkumaan?

Hidas lenkki täydellisessä maastossa

Aurinko paistaa, lämpötila on pari astetta plussan puolella, ylläni on vuoden ensimmäistä kertaa tavallisen trikoot paksujen talvitrikoiden sijaan, joen jää ja metsäpolut ovat täynnä iloisia hiihtäjiä ja lenkkeilijöitä vielä iloisempine koirineen, askel kulkee kevyesti ja vain kerran unohdun katselemaan hevosta ja olen kompastua samaisen eläimen kaviosta syntyneeseen kuoppaan. On täydellinen lenkkeilysää ja minulla vielä täydellisempi ympäristö. Haluaisin juosta koko loppupäivän, ehkä pysähtyä välillä kävelemään kilometriksi pariksi ja sitten taas jatkaa juoksemista. Toivon, että ylläni olisi juomavyö ja taskussani banaaneja ja pähkinöitä. Mutta ei minulla ole. En omista juomavyötä enkä ole koskaan tehnyt puoltatoista tuntia pidempää lenkkiä. Olen aloittelija, joka salaa haaveilee pidemmistä ja pidemmistä lenkeistä ja päivistä, joihin ei mahdu kuin syömistä ja juoksemista ja illalla rentoutumista hyvän seuran tai hyvän kirjan parissa.

Täydellinen lenkkini päättyy aivan liian aikaisin. Noudatan juoksuohjelmaa, etten innoissani juoksisi liian pitkiä lenkkejä ja sitten kärsisi rasitusvammoista ja loukkaantumisista. Vaikka vielä kotia lähestyessä tunnen itseni pelkuriksi ja typerykseksi, kun luovuin hyvästä juoksupäivästä niin nopeasti, heti verrytellessä tajuan olleeni vain fiksu. Kävellessä lihaskuntotreenistä aiheutuneet lihasjumit alkavat taas tuntua. Olen ties kuinka monetta kertaa yllättynyt siitä, että voin juosta metsässä vailla mitään tietoa kipeistä lihaksista mutta heti pysähtyessäni muistan, että urheilin edellispäivänä enkä illalla pystynyt nousemaan säkkituolista voivottelematta.

Lyhyen verryttelykävelyn aikana katson yhteenvedon sykemittaristani kuten aina kun pakkasta ei ole tappavia lukemia, jolloin hihan nostaminen olisi itsemurha ranteen näkyviin jäävälle osalle. Olen pettynyt hitaaseen vauhtiini, kunnes tajuan, että kolmannes matkastani on ollut ylämäkeä ja lähes koko matka epätasaista, huonosti tallautunutta metsäpolkua, jossa saa väistellä sekä kakkaläjiä, kaviokuoppia että muulla tavoin epäotollisia paikkoja jalan laskeutua. Auringon, maisemien ja kanssaulkoilijoiden nelijalkaisten ystävien ihailemisen lisäksi ajatukseni ovat olleet hyvin tiukasti siinä, mihin jalkani lasken. Välillä juoksin niin jyrkkää mäkeä, että jouduin ottamaan oksista kiinni pysyäkseni pystyssä. Hyväksyn hitaan vauhdin ja pidän sitä oikeastaan aika hyvänä. Sitä paitsi minä en tavoittele mitään tulosta tai kilpailua varten. Haluan vain juosta ja olla onnellinen. Mieluummin olen hitaampi ja juoksen metsässä kuin vähemmän onnellinen ja nopea asvaltilla.

2500 kilometriä

12 kuukaudessa eli 52 viikossa eli 365 päivässä ajattelin kulkea omilla jaloillani 2500 kilometriä vain kengänpohjat jalkojeni ja maan välissä. Ei polkimia, rullia, suksia tai teriä. Tavoitteeni tarkoitus on saada minut kulkemaan omin jaloin. Tuhannen kilometrin juoksutavoite tulee luultavasti täyttymään ongelmitta, mutta puolta pidempi kävely vaatiikin jo vähän panostusta. Kerta toisensa jälkeen minun on mietittävä, valitsenko henkilöauton, bussin tai polkupyörän vai olenko reipas ja kävelenkö. Kilometritavoite on auttava minua yhä useammin valitsemaan oikein.

Tänään on maaliskuun 25. päivä. Jotta olisin aikataulussa, kilometrejä pitäisi nyt olla noin 500. Tämänpäiväinen lenkki mukaan luettuna niitä kuitenkin on alle 400. Ei se oikeastaan ole mikään ongelma, koska onhan aivan eri asia juosta pohkeenkorkuisessa lumihangessa kuin siistillä metsäpolulla tai kuivalla asvaltilla, mutta minusta kuitenkin olisi jotenkin lohdullista olla mieluummin edellä kuin jäljessä. Urheiluviikkoni kuitenkin tulevat olemaan aika samanlaisia ympäri vuoden, sillä kesällä osa energiastani kuluu töissä. Niitä ei voi laskea korvaavaksi kuntoiluksi, mutta silti ne verottavat voimiani ja saavat lihakseni välillä niin kipeiksi, etten pysty rappusia nousemaan iloisesti hypellen. Myös kilometrien mittaaminen tulee vaikeutumaan, kun rutiininomainen arki muuttuu lomaksi, eikä kaikkialla tee mieli kytätä urheilukelloa.

Uskon kuitenkin, että tämä on hyvä päätös. Onhan sen oltava, sillä se on jo tehty. En aio luovuttaa tai laskea tavoitettani. Jos huonosti käy, joulukuusta tulee vuoden urheilullisin kuukausi ja tammikuusta lepokuu, mutta uskoisin senkin vaihtoehdon olevan kokemisen arvoinen. Viime vuonna kun aloitin juoksemisen, päätin syksyllä 400 kilometrin tavoitteesta. Joululomalla kirittävää oli vielä puolensataa kilometriä ja lopulta uudenvuodenaattona viimeinen kympin lenkki päättyi ja olin niin poikki, että olisin voinut kontata viimeiset parisataa metriä kotiin. Naapurin lapset katsoivat surkeaa ontuvaa menoani ja minun teki mieli sanoi heille, että juokseminen on oikeasti kivaa ja olen superonnellinen.

Se kai tämän kirjoittamisen tarkoituskin on: kertoa kaikille sitä vielä tietämättömille, että juokseminen ON parasta maailmassa.