Omena

Palasin juuri puolentoista tunnin metsälenkiltä. Se on ehkä tyypillisin lenkkini, ellei parinkymmenen minuutin koirankusetuslenkkejä lasketa, mutta nyt se oli kovin poikkeuksellinen.

Kävelin lenkin yhden omenan voimalla. En tarkoita sitä, etten olisi ehtinyt syödä aamulla muuta, vaan sitä, että vatsaani ei ole yli kahdeksaan vuorokauteen mennyt mitään muuta kiinteää ruokaa kuin tuo yksi omena. Kyse ei ole siitä, että olisin sairastunut syömishäiriöön, vaan siitä, että olin paastolla. Yhdeksän päivää sitten söin viimeisen ehtoolliseni kohtalokkaasti torstaina ja tänään nousin omenan voimalla vähäenergisyyden aiheuttamasta lamaannustilasta takaisin rappusia kolme kerrallaan hyppiväksi urheilulliseksi nuoreksi.

Vaikka en aio alkaa kirjoittaa ravinnosta ja syömisestä saati jakaa minkäänlaisia paasto-ohjeita, haluan hehkuttaa tätä päivää ja sitä omenaa. 

Ensinnäkin se maistui pahalta. Se oli ihan tavallinen omena, joita normaalisti voisin ahmia monta päivässä ja joiden loppuminen kaapista aiheuttaa minussa suurta tuskaa, mutta tänään se maistui mitättömältä. 

Toiseksi syöminen oli vaivalloista. Kyllästyin pureskelemiseen ensimmäisen palan jälkeen. Miten monta minuuttia ihminen joutuukaan päivän aikana käyttämään pureskelemiseen. Ei se ole hohdokasta. En saa siitä mitään järjettömiä mielihyvän purkauksia tai auvoa silmäkulmiini. Pureskeleminen on vain yksinkertaisesti tylsää. 

Kolmanneksi sen omenan syöminen oli paras asia päivässäni ja viikossani ja ehkä koko kuukaudessa. Olin nimittäin vielä aamulla täysin voimaton. Käytin koiran vain nopeasti tarpeillaan ja kiiruhdin kotiin syömään. Rappusissa voimani olivat täysin lopussa. Koko paaston ajan kolmanteen kerrokseen kiipeäminen oli ongelmallista ja sama jatkui yhä edelleen. Kotiovella pohkeeni tärisivät ja halusin vain nopeasti pöydän ääreen juomaan mehua ja syömään sitä pahaa omenaa. Kun neljää tuntia, kuutta kilometriä ja yhtä kuralla kuorrutettua koiraa myöhemmin kiipesin raput seuraavan kerran, jaksoin hyppiä kuin täydellisissä ruumiin voimissaan oleva pikkulapsi. Suorastaan juoksin portaat ylös, koska olin niin huumaantunut siitä, että pystyin siihen. 

Sitten join ison lasin vettä ja istahdin tähän. Tietokoneen ja sohvan väliin. Juuri nyt minusta tuntuu, etten halua kirjoittaa enempää, mutta päästessäni parin päivän päästä taas lihaskuntotreeniin kiinni, kirjoitan varmasti siitäkin. Olen niin täynnä uutta energiaa ja päätöksiä entistä terveellisemmästä elämästä, etten voi kuin hymyillä.