Aurinko paistaa, lämpötila on pari astetta plussan puolella, ylläni on vuoden ensimmäistä kertaa tavallisen trikoot paksujen talvitrikoiden sijaan, joen jää ja metsäpolut ovat täynnä iloisia hiihtäjiä ja lenkkeilijöitä vielä iloisempine koirineen, askel kulkee kevyesti ja vain kerran unohdun katselemaan hevosta ja olen kompastua samaisen eläimen kaviosta syntyneeseen kuoppaan. On täydellinen lenkkeilysää ja minulla vielä täydellisempi ympäristö. Haluaisin juosta koko loppupäivän, ehkä pysähtyä välillä kävelemään kilometriksi pariksi ja sitten taas jatkaa juoksemista. Toivon, että ylläni olisi juomavyö ja taskussani banaaneja ja pähkinöitä. Mutta ei minulla ole. En omista juomavyötä enkä ole koskaan tehnyt puoltatoista tuntia pidempää lenkkiä. Olen aloittelija, joka salaa haaveilee pidemmistä ja pidemmistä lenkeistä ja päivistä, joihin ei mahdu kuin syömistä ja juoksemista ja illalla rentoutumista hyvän seuran tai hyvän kirjan parissa.
Täydellinen lenkkini päättyy aivan liian aikaisin. Noudatan juoksuohjelmaa, etten innoissani juoksisi liian pitkiä lenkkejä ja sitten kärsisi rasitusvammoista ja loukkaantumisista. Vaikka vielä kotia lähestyessä tunnen itseni pelkuriksi ja typerykseksi, kun luovuin hyvästä juoksupäivästä niin nopeasti, heti verrytellessä tajuan olleeni vain fiksu. Kävellessä lihaskuntotreenistä aiheutuneet lihasjumit alkavat taas tuntua. Olen ties kuinka monetta kertaa yllättynyt siitä, että voin juosta metsässä vailla mitään tietoa kipeistä lihaksista mutta heti pysähtyessäni muistan, että urheilin edellispäivänä enkä illalla pystynyt nousemaan säkkituolista voivottelematta.
Lyhyen verryttelykävelyn aikana katson yhteenvedon sykemittaristani kuten aina kun pakkasta ei ole tappavia lukemia, jolloin hihan nostaminen olisi itsemurha ranteen näkyviin jäävälle osalle. Olen pettynyt hitaaseen vauhtiini, kunnes tajuan, että kolmannes matkastani on ollut ylämäkeä ja lähes koko matka epätasaista, huonosti tallautunutta metsäpolkua, jossa saa väistellä sekä kakkaläjiä, kaviokuoppia että muulla tavoin epäotollisia paikkoja jalan laskeutua. Auringon, maisemien ja kanssaulkoilijoiden nelijalkaisten ystävien ihailemisen lisäksi ajatukseni ovat olleet hyvin tiukasti siinä, mihin jalkani lasken. Välillä juoksin niin jyrkkää mäkeä, että jouduin ottamaan oksista kiinni pysyäkseni pystyssä. Hyväksyn hitaan vauhdin ja pidän sitä oikeastaan aika hyvänä. Sitä paitsi minä en tavoittele mitään tulosta tai kilpailua varten. Haluan vain juosta ja olla onnellinen. Mieluummin olen hitaampi ja juoksen metsässä kuin vähemmän onnellinen ja nopea asvaltilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti