Kesän eka treeni

Otsikko saattaa kuulostaa yllättävältä, kun kyseessä on urheiluun keskittyvä blogi ja nyt ollaan melkein jo syksyssä, mutta se on silti täyttä totta. Olen viimeksi harrastanut jotain muuta kuin hyötyliikuntaa toukokuussa vähän sen jälkeen, kun polvi alkoi oikutella. Todettuani, että polvi ei paranekaan hetkessä, intoni lihaskuntotreeniäkin kohtaan valui pohjamutiin ja vähitellen jäi kokonaan pois. Saattaa olla, että vielä kesäkuun puolella tein lyhyitä treenejä Facebookin haasteeseen liittyen, mutta loppuun asti en niitä seurannut.

En tietenkään väitä, että olisin ollut liikkumatta yli kaksi kuukautta eikä kukaan toivottavasti sellaista epäilekään. Olen keksinyt itselleni syitä liikkua. Kerran esimerkiksi eksyin melkein tahallani kotimatkalla, että sain hyvällä omallatunnolla kävellä reilusti toistakymmentä kilometria kiinnostavia hiekkapolkuja. Takaraivossani kun on koko kesän jyskyttänyt tieto siitä, että pitäisi kävellä vain välttämätön ja antaa polvelle mahdollisuus parantua. 

Saattaa olla, että ihmeparantuminen oli syy treeni-intooni. Kävi nimittäin niin, että olin monta päivää kotona äidin luona hyvin vaivainen. Tavallisesti polvi kipeytyi vain kun olin enemmän liikkeellä eli esimerkiksi kaupungilla, mutta yhtäkkiä polvi alkoi särkeä joka ikisellä askeleella. Oli jotenkin kammottavaa, kun piti alkaa miettiä, mitkä askeleet on oikeasti välttämätöntä ottaa ja mitkä voin jättää ottamatta. Käskytin muita, jos halusin saada lehden kolmen metrin päästä, sillä vaikka kipu olikin hyvin siedettävä, tietoisuus siitä sai minut raivon partaalle. Olisin halunnut lähteä omaan kotiin, mutta mietin, onko parin kilometrin matka linja-autoasemalta liikaa kipeälle polvelleni. Tylsyys oli kuitenkin niin ylitsevuotavaa, että päätin lähteä kaikesta huolimatta.

Yllätyksekseni kipu jäi vanhempien luokse. Olen nimittäin ollut kotona jo viisi päivää ja kävellyt enemmän kuin pitkään aikaan. Olen jopa juossut, koska minun piti kiirehtiä bussiin. Eikä kyse ollut mistään sadasta metristä, vaan juoksin varmaan puoli kilometriä, mikä on pisin matka sen jälkeen kun viimeksi kävin oikealla lenkillä. 

Olen yrittänyt pohtia syitä tähän ihmeparantumiseen. Ensimmäinen ja loogisin olisi kengät. Käytin kotikotona vanhoja lenkkareita, mutta matkalla ja kotona olen käyttänyt vain paljasjalkakenkiä. Toinen ja myös hyvin mahdollinen olisi se, että polvi olisi parantunut joka tapauksessa, mutta maisemanvaihdos nyt vain sattui samaan hetkeen. Kolmas ja ehkä kaukaa haettu on kodin rakenne. Kotikotona käytössäni on monta huonetta kahdessa kerroksessa. Siellä joudun kävelemään koko ajan vain päästäkseni vessaan tai olohuoneeseen ja kiipeän rappusia kymmeniä kertoja päivässä. Tässä kodissa minulla on kaksi huonetta ja kaikki käden ulottuvilla. Polvi saa väkisinkin enemmän lepoa.

En minä oikeasti kauheasti välitä siitä, mikä on ihmeparantumisen syynä, vaan toivon vain, että vaikutus on pysyvä. Tänään aion ottaa ihan rennosti eilispäivän tappokauppareissun vastapainoksi ja vasta huomenna aion laittaa polveni koetukselle ja lähteä kävellen erikoiskauppaan kolmen kilometrin päähän. 

Kuitenkin ajatukseni taisi nyt vähän katketa. Tarkoitus oli kertoa, miksi ajoitin treenini edellispäivään, enkä esimerkiksi syyskuun yhdeksänteen, jolloin minun syksyni on virallisesti jo alkanut. Ihmeparantumisen lisäksi on nimittäin toinenkin syy: ryhdistäytyminen. Olen syönyt viime viikot ihan ala-arvoista ruokaa ja on paljon helpompi ryhdistäytyä, kun se koskee elämän kaikkia osa-alueita. Nyt ryhdistäytyminen on jopa mahdollista, koska olen palannut kotiin pysyvästi ja tästedes vierailut kotikotona ovat viikonloppuvierailuja eivätkä epämääräisiä viikoiksi venyviä nurkissanotkumisia. Minä nimittäin pystyn kyllä syömään ja elämään terveellisesti myös äidin luona, mutta se on mahdotonta, jos aikaa ja vaihtoehtoja on liikaa. On helpompaa, kun on lyhyt viikonloppu ja paljon tervehdittäviä ihmisiä, koska silloin on helppo suunnitella aikataulu ja mahduttaa johonkin väliin tunti pari kuntosalilla. Jos on viikkokaupalla aikaa tehdä muutama asia, päivät helposti vain kuluvat kuin itsestään. Minun pitää oikeasti miettiä, että voin kertoa, mitä olen tehnyt viimeiset kaksi viikkoa. Ainakin sen tiedän, että olen jumiutunut kahvipöytiin tuntikausiksi vain juttelemaan ja vaihtamaan kuulumisia. En pidä sitä mitenkään pahana, mutta ei sellaisessa huolettomassa ajattomuudessa vain löydy aikaa ryhdistäytymiselle.

Niinpä kahvakuulatreenini oli siis alkusysäys arkeen palaamiselle. Ja hyvä sysäys olikin, vaikka kärsin lihaskivuista varmaan vielä ylihuomennakin. Tein täysin saman treenin, jota olen tehnyt joskus keväällä ja vaikkeivät lihakseni olisikaan tässä ajassa ehtineet mihinkään surkastua, välissä olleen tauon huomaa kyllä erittäin selvästi. 

Toinen ryhtiliike oli kaupassa käyminen. Sain jopa suostuteltua miehen mukaani, joten lähdimme suurempaan kauppaan kolmen kilometrin päähän. Ajatus oli hyvä, mutta toteutus vähän huonompi. Innostuin liikaa siitä, että meitä on kaksi kantajaa ja keräsin tavaroita paljon enemmän kuin kykenimme kantamaan. Puoli kilometriä ennen kotia halusin vain istua maahan lepäämään ja odottaa, että tykyttävä kipu olkapäissäni hellittää, mutta kantamusten vaihdos antoi minulle viime metreihin tarvittavan kevennyksen ja selvisin kotiin asti. Taisin kuitenkin innostuksellani varmistaa, että saan jatkossa käydä kaupassa yksinään. Mies ei ihan osannut ottaa kotimatkaa treenin kannalta. Mutta eipä se minua haittaa. Kotiin päästyä oli mahtavaa purkaa kassit kappiin ja nauttia täydestä jääkaapista ja maailman parhaalta maistuvasta päivällisestä.

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Nyt kun alkuun pääsin, en voi enää kuvitellakaan pysäyttäväni urheilua tähän, vaan aion jatkaa lihaskuntotreeniä kaksi kertaa viikossa ja lisätä sekaan lenkkeilyä mikäli polvi antaa myöten. Ehkä jouluun mennessä olen jo takaisin urheilurutiineissani enkä muistakaan levossa kulunutta kesää.

Tilannepäivitys

Olisi hauska sanoa, että olen ollut kovin kiireinen matkustellessani ja juostessani ympäri Eurooppaa, mutta ikävä kyllä syy kirjoittamattomuuteeni löytyy juoksemattomuudesta. Polvi ei ole parantunut, vaan päinvastoin mennyt huonompaan kuntoon varmasti liiallisen rasituksen vuoksi. Joku voisi sanoa, että tyhmä minä, kun en viettänyt koko kesää sohvan pohjalla, mutta minä olen mieluummin onnellinen polvipotilas kuin sairaalakuntoon masentunut polvitoipilas. En edes usko, että täyslepo olisi parantanut polvea. Mieliala vaikuttaa niin paljon, että voisin olla jopa huonommassa kunnossa. Tähän vuodenaikaan keskellä päivää lepääminen on yhtä ankeaa kuin auton ikkunoiden skrapaaminen sysimustana talviaamuna 20 asteen pakkasessa kello seitsemän aamulla kun on tiedossa matka työpaikkaan, joka ei miellytä.

Olen siis ollut matkalla ja kävellyt paljon kymmenkiloinen rinkka selässäni ja vielä enemmän ilman rinkkaa vaikeissa maastoissa. Nyt olen kotona ja voin vähän rauhoittua ja keräillä marjoja puskista ja pelata mummun kanssa korttia ja etsiä elämälleni sisältöä, johon ei tarvita jalkoja. Toivon, että lepo taas auttaa ja jos ei auta, suuntaan syksyllä takaisin fysioterapeutille ja hankin varmaan kammoamani muotoillut pohjalliset.

Sitä ennen pysyttelen varmaan hiljaa blogin puolella, koska ei tee mieli kirjoittaa siitä, etten juokse. Olen luopunut lähes kokonaan Heiaheian käytöstäkin, koska tuntuu merkityksettömältä laskea satunnaisia hyötykävelyjä. Kilometritavoitteista siis jäätiin tänä vuonna, mutta on tässä elämää vielä jäljellä. Haluan korostaa, että en ole tällä hetkellä kovinkaan surullinen polveni puolesta. Kesäni on ollut hyvä ja täynnä muita hienoja asioita ja syksyynikin mahtuu vielä paljon uutta ja ihmeellistä.

15. päivä juoksematta

Kuusi päivää sitten olin lähdössä yli viikoksi äidin luokse ja mietin, pakkaanko juoksulenkkarit mukaan vai en. Vielä puoli tuntia ennen lähtöä linja-autoasemalle kengät makasivat koskemattomina eteisessä ja minä punnitsin juoksutrikoita pyykkitelineen päällä. Lopulta kävely makuuhuoneesta olohuoneeseen ratkaisi pulman. Polvi tuntui inhottavan kipeältä, ja totesin, että jos olen viikon peltotöiden jälkeen ylipäätään kävelykunnossa, metsäretkeily koiran kanssa riittää minulle aivan mainiosti ja siihen aktiviteettiin kelpaavat vanhat, vaimennuksensa menettäneet juoksukengät.

Päätös oli ainoa oikea. Olen selvinnyt hyvin raskaista töistä ja vaikka polvi välillä vihoitteleekin, se on selvästi mennyt jo paremmaksi. Tasamaalla kävely ei tunnu missään ja luulenpa, että pystyisin vähän juoksentelemaankin ilman suuria seurauksia. Töitä on kuitenkin vielä parille päivälle, joten säästän juoksuintoani siihen asti. Mihinkään juoksulenkille en tietenkään lähde huonoissa kengissä, mutta ajattelin juoksuttaa koiraa järjettömän kokoisella takapihallamme. Se toimii niin, että minä heitän lelun ja sitten minä ja koira juoksemme molemmat lelun luokse. Kyllä koira saattaisi lelun tuoda luoksenikin, jos jaksaisin odottaa kärsivällisesti, mutta minähän en jaksa, vaan haluan itsekin juosta!

Sitä päivää odotellessa aion pyöräillä, kävellä paljain varpain ja hääräillä statistina polttopuutalkoissa (meinasin kirjoittaa klapihommissa, mutta mietin, onko se liian juntti ilmaus tähän yleiskieliseen tekstiini). Jos sana statisti herättää jotain kysymyksiä, voin avata sitä, mutta juuri nyt en ehkä jaksa. Se vaatisi pitkän selostuksen ja kello näyttää, että minun on aika lähteä olemaan sosiaalinen.

Sen verran haluan vielä sanoa, että olin tänään vähän kateellinen nuoruuden ihastustaan murhaajaksi epäilevälle Maria Kalliolle, kun kuuntelin äänikirjaa, jossa hän kuvaili ajatuksia selvittävää juoksulenkkiään. Tai Leena Lehtolainen kuvaili. Tai vielä tarkemmin Erja Manto kuvaili Leena Lehtolaisen Maria Kalliolle keksimiä ajatuksia. Minä tykkään äänikirjoista silti. Tai ehkä juuri siksi. Juoksulenkistä lukeminen olisi ollut paljon raskaampaa kuin sen kuunteleminen kauniissa ulkoilmassa maailman suloisin otus fleksihihnani toisessa päässä.

Elintärkeä liikunta

Olen jo muutaman päivän ollut todella huonolla tuulella ja ahdistunut turhistakin asioista. Aloin jo vaipua täysin johonkin itsesäälin ja surkuttelun maailmaan, kunnes yhtäkkiä tajusin, että minähän en ole päässyt urheilemaan kunnolla. Kaikki ajatukseni jotenkin kirkastuivat ja hämärä pölyinen asunto alkoi vaikuttaa valoisalta ja kodikkaalta. Tajusin, että minä en voi elää ilman urheilua, koska mielialani vajoaa pohjamutiin, kun en pääse liikkumaan kunnolla. Olen tajunnut sen asian monta kertaa ennenkin, mutta unohtanut, kun urheilusta on tullut itsestäänselvyys. Nyt kun se ei enää ole itsestäänselvyys, huomaan, miten paljon sitä kaipaan.

Vielä pari viikkoa sitten ajattelin, että liikuntani jää kokonaan, ellen pääse juoksemaan, mutta enää en ajattele niin. Olen tajunnut, että minun on pakko liikkua ja jos en voi juosta, liikun muulla tavalla. Onneksi ei tarvitse tosissaan alkaa miettiä vaihtoehtoisia liikuntatapoja, mutta on jotenkin todella lohdullista tajuta, että onnellisuuteni on niin itsestäänselvästä asiasta kiinni. Vaikka joutuisin mihin onnettomuuteen, tuskin koskaan talon itseäni niin pahasti, etten voisi harrastaa mitään liikuntaa.

Sitä paitsi nyt kun tiedän, että kaikkeen surkeuteen helpoin ratkaisu on lenkkarit ja raitis ilma, säästyn paljolta turhalta murehtimiselta ja vellomiselta. Eilenkin olisin voinut alkaa vaikka joogata, mutta siinä vaiheessa kun tämä tietouden salama iski tajuntaani, olin niin iloinen pelkästään sen tajuamisesta, etten olisi tarvinnut enää endorfiineja nukahtaakseni hymy huulilla.

Juoksutauko

Olen juossut vapunaaton jälkeen yhden 30 minuutin lenkin. Jos sitä ei lasketa, juoksutauko on kestänyt melkein kaksi viikkoa ja tulee kestämään vielä toiset kaksi. En ole käynyt lääkärissä, enkä aio mennä, ellei lepo ala auttaa. Tai no lepo ja lepo... kävelyähän minun on pakko harrastaa ja kun muusta urheilusta ei tule oikein mitään, minun on pakko saada kävellä ihan huvinkin vuoksi.

Huomisesta alkaen olisi myös peltotöitä. Jos niitä voisi siirtää, en missään nimessä menisi puolikuntoisena, mutta koska ne on tehtävä tunnilleen tarkkana aikana, on vain pakko toivoa parasta ja tehdä rauhallisemmin kuin tekisi mieli. Jos ensimmäisen päivän jälkeen tuntuu siltä, että polvi menee huonommaksi, jään suosiolla kotiin kahvinkeittäjäksi. Se on kyllä vihoviimeistä ja ahdistavaa hommaa. On kamala katsoa, kun toiset vetävät itsensä ihan piippuun ja itse joutuu kärvistelemään kaiken purkamattoman energiansa kanssa.

Ostin eilen kinesioteippiä ja uskon sen parantavaan voimaan. Teippaustaidoissani tosin on vielä vähän hiomista, koska jo yhden nukutun yön jälkeen ensimmäinen teippi oli rullautunut pois, mutta ensi kerrallapa olen parempi.

Olen viime aikoina yrittänyt ajatella mahdollisimman vähän juoksemista ja mahdollisimman paljon kaikkea ei-liikunnallista. Aika huonosti olen onnistunut, koska eilenkin ostoskeskuksessa löysin itseni koko ajan urheiluvaateosastolta, vaikka päätin, etten saa ostaa yhtään urheiluvaatetta ennen kuin olen taas kunnossa. Juoksu- ja liikuntasuunnitelmatkin pyörivät koko ajan päässäni ja kirjaan niitä ylös harva se päivä. Olen päättänyt, että kun tästä tokenen, teen itselleni uuden suunnitelman ja jätän puolimaraton-ohjelman ja puolimaratonhaaveet odottamaan syksyä. Uusi ohjelmani tulee sisältämään juoksun ja lihaskuntoharjoittelun lisäksi ainakin yhden pitkän kävelylenkin, koska totesin viime viikolla, että kävely voi olla todella miellyttävää muulloinkin kuin siirryttäessä paikasta toiseen. En ollut jotenkin aikaisemmin tajunnut, että ei kävelylenkin tarvitse kestää puolta tuntia, vaan se voi kestää vaikka kaksi ja puoli tuntia ja siinä ajassa ehtii uppoutua niin omiin maailmoihinsa, ettei todellakaan ole tylsää.

Luulen, että tulen jossain vaiheessa myös kokeilemaan juoksun ja kävelyn yhdistämistä. Minä kun haluaisin olla lenkillä kauan, mutta kuntoni ja varsinkin raajani eivät kestä tuntikausien juoksemista, niin aion pidentään kestoa kävelemällä. Aikaisemminkin olen aina lenkin alussa ja lopussa kävellyt viitisen minuuttia, mutta ihan hyvin voisin kävellä vartin tai vaikka puoli tuntia. Niin saisin tunnin lenkkiin helposti tuplasti lisää kestoa ja olen varma, ettei se kävely täysin hukkaan menisi, vaikkei samoja asioita kehitäkään kuin juoksu.

Satasten kynnyksellä

Vilkaisin äsken kilometrejäni ja kävely ja juoksu ovat molemmat siirtymässä uudelle sataselle. Kävelyä 394 ja juoksua 292 kilometriä. Tavoitteeni kannalta olen yli 100 kilometriä jäljessä. Jälkimmäinen luku tulee vain kasvamaan, kun polveni jatkaa kenkkuiluaan. Eilen juoksin lyhyen lenkin ja kuvittelin polven jo parantuneen. Tuntuivathan jalat vähän oudolta, mutta niin koko kroppaa melkein viikon levon ja rälläämisen jälkeen. Tänään kuitenkin totesin, että en ole tervettä nähnytkään. Parin kilometrin matkalla yliopistolta kotiin polvi alkoi ärtyä koko ajan enemmän ja lopulta totesin, etten voi iltapäivällä mennä edes kauppaan. Siispä Salen kautta kotiin kuluttamaan sohvaa.

On tämä pakkolepo siinä mielessä hyvä, että nyt saan unohtaa kaikki haaveet elokuviin menemisestä ja kenkäkaupoista ja keskittyä opiskeluun, mutta on silti tosi kurjaa olla kahlittuna pieneen kaksioon ja ihailla lämpenevää säätä vain ikkunan takaa tai korkeintaan parvekkeelta. Ja minun oikeasti pitäisi mennä ostoksille. Meinasin tänään lähteä juoksulenkkareissa tenttiin, kun tennareistani on kantapäät niin pahasti hajalla. En sitten kuitenkaan halunnut tuhlata juoksukilometrejä siihen, että näytän järjettömän tyhmältä.

En tiedä, pitäisikö jo unohtaa kokonaan haaveet puolimaratonista ja polven parannuttua aloittaa ihan alusta. Vai paraneeko se edes pelkällä levolla? Mies vähän vihjaisi, että lääkäriinkin voisi mennä, mutta tuskin minua edes päästettäisiin, jos sanon, että polvi on ollut viikon kipeä ja siinä välissä viikonlopun terve. Jos en harrastaisi juoksemista, tällainen pikku kolotus ei tuntuisi missään. Nyt se jyskyttää koko ajan tajuntaani kauhukuvia siitä, etten enää juokse tai että kävelyäkin pitää alkaa pysyvästi rajoittaa. Mutta ei mistään kovin vakavasta oikeasti voi olla kyse, kun kipu on niin päällä-pois-päällä-pois aivan kuin joku vain välkyttelisi valoja saadakseen minut vähän ärsyyntymään.

Minun piti kirjoittaa vielä suhteestani sykemittariin, mutta koska juoksu on liian raastava aihe tähän hetkeen, siirryn toiseen välilehteen katsomaan Suomen suosituinta draamasarjaa, josta pysyin erossa yli kuukauden, kunnes yksinäinen ilta sai minut avaamaan Katsomon ja huomaamattani olinkin katsonut yli 30 jaksoa muutamassa päivässä. Tuskin tarvitsee edes kertoa, mistä sarjasta on kyse.

Sunnuntailojumista

[Teksti kirjoitettu jo 5.päivä, siksi aihe ja päivämäärä eivät täsmää.]

Polvikipu lähti yhtä nopeasti kuin tulikin. Olen eilisen ja tämän päivän aikana kävellyt n.15 kilometriä ilman minkäänlaisia todellisia merkkejä polvivammasta. Kyseessä oli siis varmaankin vain jonkun hermon huono asento tai jotain. Pelästyin silti sen verran, että aion jatkossa rajoittaa metsäpolkulenkkini yhteen viikossa ja lisätä liikkeitä ja sekunteja lämmittely- ja venyttelyrutiineihini.

Koska minulla on nyt väsynyt ja saamaton olo, eikä suunnittelemani ahkera opiskelu ota onnistuakseen, vastailen Iinan esittämiin kysymyksiin. Koska en nyt välitä koska-sanan ylikäytöstä, kerron vielä, että kirjoitin vastaukseni yhtenäiseksi tekstiksi kysymys-vastaus-parien sijaan, koska minä itse luen mieluummin yhtenäistä tekstiä kuin kysymyksiä ja vastauksia. Jätin pois kysymykset, joihin vastasin jo.

1. Luetko paljon toisten blogeja?
2. Mitä urheilu merkitsee sinulle?
3. Mitä eri lajeja harrastat säännöllisesti?
4. Mitä muuta harrastat kuin urheilua?
5. Paras urheilumuistosi?
6. Tärkein urheiluvarusteesi?
7. Paljonko urheilu vie aikaasi tavallisella viikolla?
8. Minkälainen harjoittelija olet?

1. Seuraan blogilistan kautta 20-30 blogia, joista säännöllisesti (useamman kerran viikossa) luen ehkä kymmentä. Juoksu- ja muiden urheiluaihesten blogien lisäksi luen muutamaa lifestyle-blogia ja ruokablogeja.

2. Urheilu on minulle koko ajan tärkeämpää enkä voisi kuvitella eläväni ilman sitä. Kun muutama päivä sitten polvikipu jysähti tajuntaani, olin ihan masentunut. En halunnut tehdä yhtään mitään eikä päässäni pyörinyt kuin yksi ajatus, etten voi loppuelämäni aikana tehdä mitään muuta kuin maata sohvalla tuijottamassa televisiota. Omin jaloin liikkuminen on minulle valtavan tärkeätä.

3. Juoksun kanssa lähes yhtä tärkeä liikuntamuoto minulle on kävely. Joku voisi pitää sitä välttämättömänä hyötyliikuntana, jota ei pitäisi mitenkään nostaa jalustalle, mutta minäpä teen juuri niin. En ymmärrä sitä, että liikutaan pienimmätkin matkat autolla ja sitten käydään varta vasten kävelylenkillä. Minun kävelyni koostuu muutaman kilometrin pätkistä, mutta niitä tuleekin monta päivässä. Tänä vuonna olen kävellyt melkein 400 kilometriä ja niistä yli 90 prosenttia on paikasta toiseen liikkumista.
Juoksun ja kävelyn lisäksi yritän tehdä säännöllisesti lihaskuntoa, mutta välillä se tahtoo unohtua. Treenaan lähinnä ulkokuntolaitteilla, kahvakuulalla, käsipainoilla ja omaa kehoa vastuksena käyttäen.

4. Urheilun jälkeen rakkain harrastukseni on kirjoittaminen. Blogin lisäksi kirjoitan kirjeitä, päiväkirjaa, novelleja, runoja, sähköposteja ja tietenkin paljon koulutehtäviä. Kuten varmaan kaikki kirjoittamista rakastavat, minä myös luen paljon. Viime aikoina tenttikirjat ovat syöneet lukuintoani, joten olen lukenut lähinnä lehtiä ja Juha Vuorista. Tilaan opiskelijabudjettiini nähden aivan liian montaa lehteä, mutta olen huomannut niiden avartavan maailmaani valtavasti. Lähes päivittäin huomaan aloittavani lauseen: "Luin lehdestä, että..." Kesä- ja joululomalla kuitenkin keskityn myös romaaneihin ja runokirjoihin. Perinteenäni on lukea joululomalla vähintään kaksi kirjaa ja kesälomalla monta kirjaa viikossa.

5. Ilmauksesta "paras urheilumuisto" mieleeni nousee heti hyviä hetkiä hyötyliikunnan parista, mutta jos pitää tehdä valinta "oikeaan" urheiluun liittyvistä muistoista, valinta on vaikeampi. Ei ole mitään yhtä hetkeä ylitse muiden. Tietenkin jotkut hetket ovat parempia kuin muut, mutta ne ovat hyviä nimenomaan siinä hetkessä. Endorfiinihumalan ja ympäristön täydellinen vuorovaikutus ei kuulosta kerrottuna kovin kummoiselta varsinkaan jos ei muista mitään yksityiskohtia tai edes sitä, oliko kesä vai talvi. No, voisin nimetä ainakin yhdeksi parhaista urheilumuistoista viime talvisen peltolenkkini, kun lähdin peltotielle, jossa pahimmillaan upposin lumeen reittä myöten. Muutenkin koko reittini oli vähintään 10 sentin lumihangen peitossa, mutta se tuntui ihan helpolta peltopätkään verrattuna. Kotiin tullessa oli aika voittajaolo.

6. Tärkein urheiluvarusteeni on urheilurintaliivit, koska ilman niitä ei voi juosta missään maastossa tai missään tilanteessa. Juoksukengät tulevat tietysti lähes yhtä tärkeänä kakkosena, mutta esimerkiksi paikallaanjuoksua voi kotona harrastaa ilmankin.

7. Tyypillisenä viikkona minulta kuluu varsinaiseen urheiluun 8-10 tuntia, mutta jos kaikki verryttelyt, venyttelyt ja muut liikunnalliset oheistoimet lasketaan mukaan niin tuntimäärä on pari tuntia korkeampi. Jos haluaa vielä tarkemman luvun siitä, paljonko urheily syö vapaa-aikaani, mukaan pitäisi laskea myös suunnittelut, vaatteiden vaihdot, varusteiden hankinta jne, mikä toisi taas tunnin-pari viikossa lisää.
Kun reilu vuosi sitten aloin käyttää Heiaheiaa, määritin viikkotavoitteeksi 6 tuntia. Aluksi senkin täyttäminen vaati minulta tietoista yritystä, mutta pikku hiljaa tavoite täyttyi helpommin ja helpommin ja nostin sitä. Tällä hetkellä tavoitteeni on 8,5 tuntia ja toisina viikkoina se jää vähän alle ja toisina ylittyy reilusti. Muutaman kuukauden päästä voin toivottavasti taas vähän nostaa sitä ja vuoden päästä 10 tuntia on jo itsestäänselvä vähimmäistavoite.

8. Olen puolirutinoitunut urheilija. Haluan urheilla aina suunnilleen samaan aikaan ja tietää ennalta, mitä teen ja kuinka kauan. Saatan kuitenkin fiiliksen mukaan vaihtaa treenien paikkaa keskenään, pidentää tai lyhentää niitä ja siirtää seuraavalle päivälle tai jopa viikolle. Joskus innostun kokeilemaan jotain uutta minulle outoon vuorokaudenaikaan ja joskus taas uudet jutut odottavat kokeilemista viikkokaupalla, kun pitäydyn vain vanhoissa ja tutuissa tavoissa urheilla. Ainoa pysyvä piirre on se, etten koskaan jätä suunniteltua treeniä väliin muun kuin levon tarpeen takia. Pyrin aina olemaan suunnitelmissani realistinen ja teen mieluummin ylimääräisiä treenejä kuin jätän suunniteltuja pois.