Satasten kynnyksellä

Vilkaisin äsken kilometrejäni ja kävely ja juoksu ovat molemmat siirtymässä uudelle sataselle. Kävelyä 394 ja juoksua 292 kilometriä. Tavoitteeni kannalta olen yli 100 kilometriä jäljessä. Jälkimmäinen luku tulee vain kasvamaan, kun polveni jatkaa kenkkuiluaan. Eilen juoksin lyhyen lenkin ja kuvittelin polven jo parantuneen. Tuntuivathan jalat vähän oudolta, mutta niin koko kroppaa melkein viikon levon ja rälläämisen jälkeen. Tänään kuitenkin totesin, että en ole tervettä nähnytkään. Parin kilometrin matkalla yliopistolta kotiin polvi alkoi ärtyä koko ajan enemmän ja lopulta totesin, etten voi iltapäivällä mennä edes kauppaan. Siispä Salen kautta kotiin kuluttamaan sohvaa.

On tämä pakkolepo siinä mielessä hyvä, että nyt saan unohtaa kaikki haaveet elokuviin menemisestä ja kenkäkaupoista ja keskittyä opiskeluun, mutta on silti tosi kurjaa olla kahlittuna pieneen kaksioon ja ihailla lämpenevää säätä vain ikkunan takaa tai korkeintaan parvekkeelta. Ja minun oikeasti pitäisi mennä ostoksille. Meinasin tänään lähteä juoksulenkkareissa tenttiin, kun tennareistani on kantapäät niin pahasti hajalla. En sitten kuitenkaan halunnut tuhlata juoksukilometrejä siihen, että näytän järjettömän tyhmältä.

En tiedä, pitäisikö jo unohtaa kokonaan haaveet puolimaratonista ja polven parannuttua aloittaa ihan alusta. Vai paraneeko se edes pelkällä levolla? Mies vähän vihjaisi, että lääkäriinkin voisi mennä, mutta tuskin minua edes päästettäisiin, jos sanon, että polvi on ollut viikon kipeä ja siinä välissä viikonlopun terve. Jos en harrastaisi juoksemista, tällainen pikku kolotus ei tuntuisi missään. Nyt se jyskyttää koko ajan tajuntaani kauhukuvia siitä, etten enää juokse tai että kävelyäkin pitää alkaa pysyvästi rajoittaa. Mutta ei mistään kovin vakavasta oikeasti voi olla kyse, kun kipu on niin päällä-pois-päällä-pois aivan kuin joku vain välkyttelisi valoja saadakseen minut vähän ärsyyntymään.

Minun piti kirjoittaa vielä suhteestani sykemittariin, mutta koska juoksu on liian raastava aihe tähän hetkeen, siirryn toiseen välilehteen katsomaan Suomen suosituinta draamasarjaa, josta pysyin erossa yli kuukauden, kunnes yksinäinen ilta sai minut avaamaan Katsomon ja huomaamattani olinkin katsonut yli 30 jaksoa muutamassa päivässä. Tuskin tarvitsee edes kertoa, mistä sarjasta on kyse.