Pakollinen lepopäivä numero kaksi

Eilen oli pakollinen lepopäivä numero yksi. Pakollisuus muodostui siitä, että olin levon tarpeessa ja siitä, että olin kahdeksasta seitsemään yliopistolla. Koko päivän kyynärpään ja ranteen väliset lihakset oikuttelivat (saa kertoa, mitä ne on nimeltään, en löytänyt 10 sekunnin haulla tyydyttävää vastausta) ja hankaloittivat kipeydellään varsinkin kirjoittamista. Aloitin viime perjantaina Facebookin Kesäkunto-haasteen, mutta alan epäillä, onko punnerrusosuus kuitenkin liikaa heiveröisille käsilleni. Teen tietenkin naisten punnerruksia, koska en muuhun pysty, mutta jos lihakset särkevät levossakin, niin tuskin sisulla painaminen kamalasti auttaa. Nyt olen kolmen päivän ajan kerryttänyt punnerrussaldoa ja kerrytän vielä tämänkin päivän. Ehkä viikonloppuna olenkin jo täysin voimissani ja jaksan kertyneet punnerrukset kuin vettä vain.

Tänään on siis pakollinen lepopäivä numero kaksi. Syynä yksinkertaisesti levon tarve. Eilen kun lopulta iltayhdeksältä pääsin sohvalle jatkamaan kielenopiskelua vieraskielisellä ja -tekstisellä elokuvalla tajusin, että minun jalkalihaksiani oikein särkee. Pientä venyttelyä olisi ehkä voinut harrastaa, mutta tiesin, että se on täysin turhaa ilman lämmittelyä ja siihen voimani eivät riittäneet. Sitä paitsi mahani oli täynnä keittoa ja venyttely olisi ollut vähintäänkin epämiellyttävää.

Tänään olen niin väsynyt, etten osaa edes kaivata urheilua. Ei ole käynyt mielessäkään, että voi harmi kun en pääse juoksemaan. Huomenna olen varmasti henkisesti ja fyysisesti eheytynyt, kun monistenippukoe on takana päin ja viikonloppu edessä. Menen kotikulmille ja vaikka yleensä yritän järjestää lenkkini niin, etten joudu raahaamaan juoksuvarusteita mukanani, nyt teen sen mielelläni. Olen alkanut kyllästyi samoihin reitteihin. Uusia metsäreittejäkään ei voi tähän vuodenaikaan etsiä, koska pelkkä kuivempien reittien jolkottelu on saanut minut pulppaamaan petollisen märkään mättääseen jo useamman kerran. Tietenkin ne ovat olleet hauskoja kokemuksia, mutta en minä ehdoin tahdoin lähtisi ainakaan alkulenkistä jalkojani kastelemaan.

Ai niin on kyllä mainittava, että kaaduin tiistaina toisen kerran lenkkihistoriani aikana! En voinut olla ajattelematta ihmisten epäuskoisia kysymyksiä siitä, juoksenko oikeasti koko vuoden samoilla kengillä. Nimittäin tämä toinen(kaan) kaatuminen ei johtunut jäästä, vaan liukkaasta mudasta! Olin vinolla metsäpolulla yrittämässä löytää askelilleni paikkaa hevosenpaskan, vesilammikoiden, mutamönjän ja petollisten mättäiden seasta. Kerranpa astuin sitten harhaan, koska löysin itseni puolikontaltani maasta. Jatkoin heti matkaa enkä jäänyt spekuloimaan tapahtumapaikkaa sen enempää. Ei ollut kukaan näkemässäkään, niin ei tarvinnut järjestää mitään "mites minä nyt noin"-kohtausta. Nauroin kyllä vähän itsekseni. Ja olin minä onnekaskin. Olisin voinut kaatua hevosenläjään, mutta nyt ainoastaan polvi vähän likastui puhtaasta mudasta.

Kai samalla on kerrottava se edellinenkin kaatuminen. Se tapahtui joskus alkutalvesta, kun lunta oli järkyttäviä määriä, mutta liukkaudesta ei ollut vielä tietoakaan. Olin rämpinyt nelisen kilometriä metsäreittejä vähintään nilkankorkuisessa lumihangessa, joten olin aika väsähtänyt. Pääsin sitten asvaltille, mutta eihän sitä mitään ollut aurattu. Piti tehdä 90-asteen käännös ja lumi luisti allani. En usko, että nastalenkkaritkaan olisivat paljoa auttaneet. Se kaatuminen oli kuitenkin yhtä harmiton kuin tiistainenkin kaatumiseni. Ravistelin vain enimmät lumet housuistani ja jatkoin matkaa. Silloinkin taisin vähän hymyillä, vaikka olin samalla nolostunut. Kukaan ei kyllä nähnyt, mutta olisi varmaan nolottanut tosi paljon, jos olisi nähnyt. Olin niin väsynyt silloin, että nouseminenkin oli kankeaa ja matkaan lähtö vielä kankeampaa.

Ihme kyllä minulle tuli vähän ikävä talvea tuota muistellessani. Talvilenkkeily tarjoaa enemmän haasteita ja jännitystä kuin kesällä juokseminen. Vaikka ehkä mieli muuttuu, kun ne metsäpolut kuivuvat ja ilma vielä lämpenee niin että voin jättää loputkin talvivarusteet pois.