Lenkillä tai kotimatkalla on aikaa suunnitella pitkiäkin tekstejä valmiiksi, mutta koska muka olisi aikaa kirjoittaa ne ylös? Tarvitsisin ajatuskäyttöisen minikirjoituskoneen. Olen pohtinut sellaista 10-vuotiaasta lähtien. Muistan kun usein kaverilta kotiin kävellessä keksin mielessäni tarinoita, mutta ne aina katosivat päästäni kirjoituspöydän lähellä. Nyt minulla ei edes ole kirjoituspöytää saati aikaa istua pöydän ääreen vain vähän muistelemaan.
Olen alkanut tajuta, että urheilu vie yllättävän paljon aikaa varsinkin kun puhun siitä kaiken valveillaoloaikani kaikkien halukkaiden ihmisten kanssa. Mutta ei se ole silti ongelma. Varsinkin puheosuus varmaan vähenee, kun innostukseni taas laantuu. Vai onko se tullut jäädäkseen?
Joka tapauksessa on aika vähän muistella niitä päässäni pyörineitä ajatuksia.
Lauantaina kävin suunnitelmieni mukaan kaupassa ja ostin suunnitelmieni mukaan ennätyspaljon painavia ostoksia. Kassalta lähtiessä oloni oli tietenkin sellainen, että eihän tämä paina mitään ja tilaaki olisi vielä ollut kasseissa, mutta kyllä paino alkoi tuntua. Olisin varmaan nuutunut täysin, ellei ihana ihminen olisi saanut minua maailman iloisimmaksi. Joku nainen pysähtyi kertomaan, että reppuni on täysin auki. Hän vaikutti olevan tosi huolissaan siitä, että "kesäkurpitsat ja kaikki" saattavat päästä putoamaan. En tiedä, vaikuttiko naisen pysähdys- ja kertomishalukkuuteen reppuni sisältö, sillä tuskin "viherpiipertäjiä" vihaava kebapinsyöjä olisi pysähtynyt ainakaan niin huolestuneena. Repustani nimittäin pilkisti pelkkiä vihreitä vihanneksia, kuten kurkku, kesäkurpitsa, kukkakaali, lehtisellerinippu... Olipa kaprispurkkikin vihreä kantta ja etikettiä myöten.
Tulin naisen pysähdyksestä niin iloiseksi, että kävelin kotiin melkein tanssahtelevan kevyin askelin. Tuollaiset hyvät ihmiset saavat minut aina järjettömän iloiseksi. Joskus saatan tietenkin tuntea myös pettymystä ihmisiä kohtaan, jos joku ilmoittaa hameenhelmani olevan pikkuhousuissa vasta kun olen kävellyt jo kaksi kilometriä, mutta sellaisina hetkinä yritän ajatella, että ehkei kukaan vain ole kiinnittänyt huomiota sitä ennen.
Olin niin energinen, että edes kotiovella en lyyhistynyt huutamaan apua, vaan kannoin ostokset ensin makuuhuoneen vaa'alle ja vasta sitten keittiöön, jossa poikkeuksellisesti vielä itse purin ne. Piti kyllä käydä vaa'alla useaan kertaan, koska en ollut uskoa lukemia: 14 kiloa! Hartiani ovat selvästi tottuneet taakkojen kantamiseen, koska aiemmin olin ihan kuollut ja hieronnan tarpeessa jo yhdentoista kilon kantamuksista. Minun pitää ehkä siirtyä käyttämään rinkkaa kauppakassina voidakseni nostaa kilomäärää. Ongelmaksi tosin saattaa muodostua se, mitä oikein ostan kaupasta niin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti