Aloitin juoksun 20.6.2012. Tietenkin olin sitä ennen käynyt lenkillä ja joskus 15-16-vuotiaana juossut aika paljonkin. Aikaisemmin se on kuitenkin ollut niin satunnaista ja ennen kaikkea tietämätöntä ja vääränlaista pyristelyä, että voi hyvin ajatella juoksuhistoriani alkaneen vasta viime kesäkuusta.
Jos juoksemistani ajatellaan lapsena, sen alkuun laittamisesta olisi nyt 10 kuukautta. Koska ensilenkistä lähtien ei ollut varmaa, että haluan juosta lopun elämääni, voidaan ajatella laskemisen alkaneen vasta heinäkuusta. Nyt ollaan siis syntymän ihmeen lähellä ja jotain mullistavaa pitäisi tapahtua. Niinpä tein päätöksen ja aion juoksuohjelmani loppuun juosta puolimaratonin. Se ei todellakaan ollut ohjelman aloittaessani ajatuksissani, vaan ajattelin juosta jonkun 15 kilometriä tai tavallisen pitkiksen ja jatkaa sitten vaan jollain muulla ohjelmalla.
En edelleenkään ole tippaakaan kiinnostunut kilpailuista enkä usko, että tulen vielä hetkeen kiinnostumaankaan. Aion juosta puolikkaani kotikaupungin turvallisilla ja rauhallisilla hiekka-, pyörä- ja maanteillä. Jälkimmäisillä tietenkin vain lyhyen pakollisen pätkän ja senkin suhteen olen päättänyt, että jos liikennettä on paljon (mitä en kyllä usko) juoksen metsässä. Tietenkin voisi olla helpompaa päästä kisafiilikseen ja antaa kaikkensa, jos ympärillä olisi muita juoksijoita, mutta minä haluan juosta yksin.
Olen yrittänyt miettiä syytä, miksi kammoan kilpailuajatusta niin paljon ja olen jotain keksinytkin. Ensimmäinen syy on kotonani. En sano perheessä, koska en edelleenkään koe häntä perheenjäseneksi, vaikka ehdimmekin saman katon alla asua melkein kymmenen vuotta. Herra kaikkitietävä on vanha urheilija, joka kuvittelee tietävänsä kaikesta kaiken ja jonka on mahdotonta hyväksyä uusia tapoja harjoitella. Viime syksyinen juoksuohjelmani esimerkiksi oli ihan surkea ja turha, koska siinä oli kävelyä mukana. Kumma juttu, että sen tyhjänpäiväisen ohjelman avulla kuitenkin pidensin juoksumatkaa kilometristä kymmeneen kilometriin vain kahdessa kuukaudessa.
Kyseisen herran vuoksi haluan pitää mahdollisimman matalaa profiilia juoksemisestani. Toki hän on pannut merkille lenkillä käymiseni ja suhtautuu minuun selvästi paljon kunnoittavammin aivan kuin ihmisarvoni olisi juoksemisen myötä kohonnut montakin pykälää, mutta minä en aio antaa aineksia senkin kunnioituksen katoamiseen. Pieleen mennyt juoksukilpailu olisi ehdottomasti sellainen aines. Jos esimerkiksi keskeyttäisin tai saisin huonon ajan ilman että olisin oksentanut verta olisin jälleen turha tyttö, josta ei ole mihinkään. Ei sillä, että hänen mielipiteillään nyt olisi niin kovasti väliä, mutta inhimillinen mieleni kuitenkin haluaa hyväksyntää jopa näennäisiltä vihollisiltaan.
Toisena syynä voisin pitää joukkuelajihistoriaani. Minuun on iskostunut mielikuva siitä, että olen surkea urheilija ja minun paikkani kilpailuissa on vaihtopenkillä, joten en todellakaan halua mennä ihmisten ilmoille ennen kuin oikeasti olen jotain ihan muuta. En myöskään halua olla kenenkään minua paremman valvovan katseen alla, vaikka tiedänkin, etteivät ne muut juoksijat ketään arvostele.
Kolmas syy on uskomattoman huono kykyni antaa kaikkeni urheilussa. Opettajat ovat aina sanoneet, että olisin pystynyt parempaan. Juoksutesteissäkin juoksin tietenkin mielestäni tosi kovaa, mutta kun maaliin saapuessani menin rennosti nurmikolle istumaan ja katselin vieressäni punaisena henkeään haukkovia kavereita tajusin, että en todellakaan yrittänyt parastani. Jo joukkuelajiaikana yksi kaveri sanoi, että en ole nopea, mutta jaksan pitkään. Kumma, etten silloin tajunnut, että minunhan kuuluisi harrastaa kestävyyslajeja. Mieluummin hivutan voimiani pikku hiljaa tuntikaupalla kuin annan kaikkeni kymmenessä minuutissa.
Siinä onkin neljäs syy. En pidä epämukavuusalueesta ja kilpailu on sitä. Haluan, että on kivaa. Olisi ristiriitaista mennä kilpailuun juoksemaan ihan vain omaksi ilokseen ja katselemaan maisemia.
Nyt olen kuitenkin tajunnut, että minä haluan tietää tasoni ja jotta saisin sen selville, minun on poistuttava iloisen juoksun kuplastani. Uskon myös, että itsensä kanssa kilpailu voi tuskasta huolimatta olla iloista ja maalissa häämöttävä palkinto voi olla jotain, mitä en ole osannut odottaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti