Yleensä järjestän treenini niin, että lepopäivät ovat kiireisimpiä päiviä. En edes osaa kaivata juoksemista, kun lähden suoraan aamupalapöydästä luennolle ja kotiudun vasta iltapäivällä. Ei minun iltaisin tee mieli urheilla, ellen sitten ole ollut koko päivää neljän seinän sisällä.
No tämä päivä on kuitenkin poikkeus. Olisin aikataulujen puolesta paremmin kuin hyvin voinut tehdä pitkän lenkin tänään. Ongelma ovat lihakset. Torstainen kahvakuulakokeiluni osoittautui yllättävän raskaaksi ja kun siihen vielä lisätään päälle eilinen ulkotreeni, olen vieläkin ihan junan alle jäänyt. Minun oli tarkoitus eilen käydä kaupassa, mutta koska kotimatkakin venyi lähes kaksinkertaiseksi ihan vain väsyneiden jalkojen vuoksi, totesin, etten millään jaksa enää kävellä lisää ja vielä kantamusten kanssa.
Tänään minulla on siis älyttömän tunkkainen ja laiska olo. Tiedän, ettei minun tarvitse tehdä yhtään mitään, mutta kun minä haluan! Koko kämppä haisee tuhkakupilta ja lämpimältä oluelta ja täällä on ärsyttävän hämärää ja kurjaa. Verhojen avaaminen ei auta yhtään asiaa, koska en halua nähdä vesisadetta ja harmaata taivasta. Jos olisin nyt palaamassa lenkiltä likomärkänä ja ehkä vähän kylmissänkin, olisin silti paljon onnellisempi kuin nyt tässä lepotilassani. Minusta olisi suorastaan ihanaa juosta vesisateessa. En ole koskaan kokenut sitä esteeksi tai kurjaksi asiaksi, vaan päinvastoin ihanaksi poikkeukseksi, joka tekee juoksemisesta mielenkiintoisempaa. Tietenkin siinä vähän kastuu ja vesi alkaa ensimmäisen sadan metrin jälkeen litistä sukissa, mutta mitä sitten? Aina mukavempaa on päästä lämpimään suihkuun ja vaihtaa ylleen kuivat ja mukavat vaatteet ja SITTEN levätä eikä tehdä yhtään mitään.
Ehkä kauppareissu tarjoaa minulle kaipaamiani virikkeitä. Minun on tämän viikonlopun aikana opiskeltava noin 30 nipullista monisteita, joten suunnittelin jännittävän Prisma-retkeni tapahtuvaksi kello viisitoista. Vielä on siis kolme tuntia aikaa rypeä itsesäälissä kun olen ollut niin tyhmä, että olen treenannut lihakseni lepopäiväkuntoon.
Koska pelkkä tämä naurettava avautuminen piristää mieltäni, on otettava käyttöön vieläkin tehokkaampi ase: hyvien hetkien muistelu. Kun eilen lähdin kuntolaitteilta jatkamaan juoksua, olin varmasti väsyneempi kuin olen koskaan ollut juostessa. Olin suorastaan huvittavaa, kun koko kroppa oli niin kaikkensa antanut ja jokainen juoksuaskel oli pieni saavutus. En voinut olla miettimättä, että olen ehkä aika lähellä sitä fiilistä, mitä nuorena liikunnalta hain.
Nuorempana en kuitenkaan hakenut totaalista väsymystä kuntolaitteilta tai lenkkipolulta vaan töistä. Tai ehkä on väärin sanoa, että hain väsymystä, sillä en minä vapaaehtoisesti töihin suostunut ainakaan ennen kuuttatoista ikävuotta. Kuitenkin jossain vaiheessa ymmärsin, että on aika täydellistä olla niin väsynyt, että makaa pienet lepohetkensä maassa heinien ja kivien seassa vain siksi, että on liian uupunut istuakseen. Silloin aloin suhtautua työkäskyihin tai pyyntöihin, joista ei oikeastaan voinut edes kieltäytyä, vähän eri tavalla. Ajattelin, että mikä oiva tilaisuus saada kunnon liikuntaa.
Erityisen hyvin on jäänyt mieleeni, kun eräänä keväänä teimme ennätysmäärän polttopuita. Sydäntäni lämmittivät kovasti kaikki kehut ja kiitokset reippaudestani ja jaksamisestani, joten minä paahdoin kaikki vähän päälle kolmekymmentä tuntia (parin viikon aikana) täysillä. Kerran minun piti metsäkeikan jälkeen opiskella, mutta se oli hyvin vaikeaa, koska käteni tärisi niin paljon, etten pystynyt kirjoittamaan tai pitämään paperia paikallaan päntätäkseni vieraan kielen sanoja.
Nyt kun oikein ajattelen, niin en minä eilen ollut vielä läheskään yhtä väsynyt kuin olen joskus ollut. Kunto-osuus vain oli aika intensiivinen ja kun lähdin suoraan juoksemaan, askel oli ymmärrettävästikin aika raskas. Jaksoin kuitenkin hyvin ennalta päättämäni matkan ja ylijäävän kilometrin kävelin hitaasti, mutta varmasti. Kotona jaksoin vielä venytellä ennen kuin lähdin suihkun ja ruokapöydän kautta taas matkaan - kävellen tietenkin.
Tulinpa muuten oikein todella iloiseksi tästä muistelusta ja kirjoittamisesta! Olen hyvin tyytyväinen päätökseeni alkaa kirjoittaa blogia. Perinteinen päiväkirja saattaisi ajaa saman asian, mutta minun on liki mahdotonta kirjoittaa siihen yhtä tosissaan kuin julkiseen paikkaan, vaikka tietäisin, että tekstiäni oikeasti lukee vain kourallinen ihmisiä. Nyt on hyvä lähteä iloisin mielin kehittämään jotain lounasta ennen kuin palaan monistenippujeni pariin odottamaan kauppaanlähtöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti