521 kilometriä

Tähän vuorokaudenaikaan minulla on kaksi asiaa. Toinen liittyy otsikkoon ja toinen eiliseen lenkkiini.

Olen kipitellyt tähän mennessä 521 kilometriä. Se on reilu viidennes vuoden tavoitteestani. Vuotta on nyt kulunut neljännes. En silti vaipuisi epätoivoon, koska on aivan eri asia juosta viidentoista asteen pakkasessa kun on juuri muljauttanut nilkkansa ja viidentoista asteen kesäaamussa, kun on nukkunut hyvää, stressitöntä lomaunta. Suunnitelmani on todella nousta kesällä juoksemaan ennen kuin muu maailma herää ja ennen kuin aurinko nousee paahtamaan syöpää turhamaisten ihmisten iholle.

Suuri muutos talveen on myös kauppakäyttäytymisessäni. Talvella varustauduin minuuttikaupalla sekä henkisesti että fyysisesti (pukemalla ylleni kaikki omat ja miehen vaatteet) kilometrin kauppamatkaa varten. Nyt lähden kahden ja puolen kilometrin päähän huolettomana ja iloisena kuin lähtisin lenkille. Ja kävelylenkkihän se onkin. Menomatkalla ainoa minut muuten-vaan-ulkoilijoista erottava tekijä on selässäni heiluva tyhjä reppu ja paluumatkalla ainoa hupikävelyäni varjostava asia on kolmentoista kilon kantamukset. Mutta nekin otetaan tietenkin kuntoilun kannalta. Itse asiassa suunnittelin ostavani tänään oikein tarkoituksella vähän enemmän painavia ruokia saadakseni lisää treeniä hartioilleni. Vielä kertaakaan en ole jäänyt matkan varrelle, vaikka pari kertaa olen ollut soittaa kotipihasta, että tule kantamaan nämä kassit kolme kerrosta ylöspäin, kun minä en enää pysty.

Sitten siihen toiseen asiaan. Aika on jo vähän kullannut muistoja ja endorfiini vielä enemmän, mutta en saata unohtaa, että eilinen lenkki oli r a s k a s. Ei tietenkään ihan alusta asti, sillä puin jalkaani uudet ampiaisennahkakengät (selvitän tätä termiä vähän myöhemmin) ja ensimmäiset pari kilometria vain liisin eteenpäin kuin voikukan siemen kovassa tuulessa. Ajatukseni olivat niinkin syvällisiä kuin vitsi nää kengät on mahtavat tai miten voin ikinä juosta näillä pk-vauhtia, kun jalat vaan lentää. Kuitenkin mieli muuttui. Askel alkoi painaa ja painaa ja painaa vielä enemmän. Nauhat alkoivat painaa, jalkapöytää alkoi särkeä, jalkapohjat alkoivat kihelmöidä, maha kurni. Jouduin pysähtymään löysäämään kenkiä ja kiusaus jäädä maahan vähän lepäämään oli suuri. Nousin kuitenkin heti ylös ja jatkoin matkaa siitä huolimatta, että tuntui kuin jaloissani olisi supernopeiden juoksukenkien sijaan ollut työmaille tarkoitetut rautavahvistetut kumisaappaat.

Juoksin puoli tuntia ja käännyin takaisin. Ihan ohjelman mukaan, siinä luki 60 min rauhallista juoksua. Paluumatkalla menin seikkailureittiä, vaikka puolikuiva hiekkatie olisi varmasti ollut helpompi valinta. Olen kuitenkin järkeillyt niin, että seikkailureitti eli joen rantaviivaa myötäilevä polku, jossa pitää hyppiä mättäiden ja puunjuurien ja purojen ylitse tuottaa minulle niin paljon iloa, että raskaan maaston ja endorfiinin vaikutus on plus nolla. Ja jälleen järkeilyni osui oikeaan, sillä polun loppupään ylämäki ei tuottanut enää mitään vaikeuksia, vaikka ennen polkua suora hiekkatie tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta maastolta.

Seikkailureitin jälkeen kotiin oli vielä matkaa useampi kilometri, mutta aina ennenkin olen niistä selvinnyt. Keskityin vain väistelemään hevosenläjiä ja pitämään vauhdin mahdollisimman hiljaisena. Lopputuloksena oli edellisiä viikkoja hieman vauhdikkaampi, mutta samalla korkeasykkeisempi 60 minuutin lenkki. Ei huono ollenkaan. Puolivälin ajatukset maailman huonoimmasta lenkistä olivat kadonneet tiehensä, enkä niitä ajatuksia edes muistaisi, ellen oikein pinnistelisi.

Kotona olin niin energinen, että sain vielä lihakseni kipeytettyä parin kahvakuulaliikkeen kokeilulla. Koko heilutteluun ja nosteluun ei varmasti mennyt kymmentä minuuttia kauempaa, mutta lihakset kyllä muistuttavat siitäkin vähästä. Toivottavasti raikas ulkoilma vetreyttää, koska aion mennä moikkaamaan ulkokuntolaitteita. Vaikken kuntosalista olekaan kiinnostunut, niin välillä on kiva tehdä liikkeitä laitteidenkin kanssa varsinkin jos sen voi tehdä taivasalla ja katsella samalla lintuja ja keväistä luontoa.